V K O 20 22 -4 1 SUOMEN MORANEMESTARIT. FOKKERISTA PHANTOMIIN 9,80 € (sis. alv 10%) OSA III FOKKER D.VII • MORANE SAULNIER MS 406 • MESSERSCHMITT BF 110 MITSUBISHI A6M ZERO • LOCKHEED P-38 LIGHTNING • F-4 PHANTOM II KOVIMMAT KONEET 70 17 71 -2 20 3 PA L
SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT Postiosoite: Döbelninkatu 2, 6 krs., 00260 Helsinki • etunimi.sukunimi@suomensotilas.fi • Teksti: Timo Säyrinen • Toimitus: Jaakko Puuperä, puh. 0400 418 705 • Kansi: SA-kuvan väritys: Tommi Rossi, www.facebook.com/HistoryColoring • Kirjapaino: PunaMusta ISBN 978-952-9872-88-6. 040 589 4547 • Kustantaja: Kustannus Oy Suomen Mies, Toimitusjohtaja Kai Ahotupa, puh. 050 590 3964, toimitus@suomensotilas.fi • Ulkoasu: Matti Vartiala, puh
OSA III 4 Fokker D.VII 10 Ilmataisteluliikehdintä 12 Morane Saulnier MS 406 22 Moranet puolueettomissa ilmavoimissa 24 Messerschmitt Bf 110 37 Himmelbett 40 Mitsubishi A6M Zero 47 Kellukehävittäjät 50 Japanin lentotukialukset 56 Lockheed P-38 Lightning 65 Kuolema amiraalille 68 McDonnel Douglas F-4 Phantom II 78 Tulta Vietnamin taivaalla. TÄSSÄ EXTRASSA Julkaistava aineisto. Aineisto hyväksytään julkaistavaksi ehdoin, että Kustannus Oy Suomen Mies saa aineistoon hyvän kustannustavan puitteissa eri korvauksetta vapaan käyttöoikeuden tiedonvälitystoiminnassaan, ellei muuta ole nimenomaisesti sovittu
Ensin aseistettiin tiedustelukoneiden tähystäjät. Tarve ampua alas vastapuolen tiedustelukoneita johti lentäjien aseistamiseen kivääreillä ja pistooleilla, ja ensimmäiset lentokoneiden väliset ilmataistelut käytiin tällaisilla aseilla jo joskus syksyllä 1914. Vaikka ilmasotahistorian ensimmäiset pommit oli pudotettu jo Italian–Turkin sodassa vuonna 1911, käytettiin lentokoneita ensimmäisen maailmansodan alussa yksinomaan tiedusteluun. Sitten vuodenvaihteessa 1915–16 taistelukäyttöön tuli ensimmäinen todellinen hävittäjä: Saksan keisarillisen ilma-aseen Fokker E.III.. 4 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III W IK IM ED IA C O M M O N S D.VII TEKSTI: TIMO SÄYRINEN KOMENTAJAKAPTEENI EVP Kun ensimmäinen maailmansota alkoi, niin sotilasilmailu ilmaa raskaammilla lentolaitteilla eli alkumetrejään
Kehitysvauhti oli huima, vaikka puurungon ympärille kankaasta pingotetut lentolaitteet nykytallaajan silmin näyttävätkin varsinaisilta lentäviltä kudinpuilta. Fokkeria suorituskyvyltään paremmat liittoutuneiden työntöpotkuriset F.E.8 ja DH.2 sekä normimoottorinen (moottori koneen nokassa) Nieuport 11 tulivat käyttöön keväällä 1916. Saksa oli myös historiankirjoituksessa ensimmäinen, joka menetti ilmaherruuden. Liittoutuneet puhuivat suorastaan Fokker-vitsauksesta. Tilanne muuttui jälleen Saksan hyväksi Albatros II:n ja III:n myötä saman vuoden syksyllä. 5 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III F okker E.III oli yksipaikkainen potkurikehän läpi ampuvalla synkronoidulla konekiväärillä aseistettu yksitasoinen hävittäjä, ja sillä saavutettiin ilmaherruus ensimmäistä kertaa historiassa. AlbatKoiratappeluja lentävillä kudinpuilla. Helppoa se olikin, koska vastapuolella ei vielä hävittäjiä ollut
Fokker D.VII:tä tehtiin neljällä eri moottorilla. Eikä hän ollut ainoa konetta kehunut lentäjä. Idflieg tilasi aluksi 400 hävittäjän sarjan ja nimesi koneen D.VII:ksi. 6 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III ros säilyi yhtenä Saksan tärkeimmistä hävittäjistä sodan loppuun saakka, vaikka jo syksyllä 1917 ranskalainen Spad ja brittien Sopwith Camel ja SE.5 tekivät sen osin vanhentuneeksi. Ulaani-ratsumestari, paroni Manfred von Richtho fen lensi kilpailevilla koneilla ja havaitsi V11:n hankalaksi lentää ja epävakaaksi syöksyssä. Alkuperäisissä oli kuusisylinterinen 160 hevosvoiman Mercedes DIIIa -rivimoottori. Ilmeisesti ensimmäistä kertaa historiassa rintamalentäjät osallistuivat hävittäjien hankintaprosessiin. Myöhemmissä oli 175 hv:n Mercedes DIIIaü ja maksimissaan 240 hv:n BMW IIIa. Tammikuussa 1918 Saksan sotilasilmailutoimisto Idflieg järjesti kilpailun uuden hävittäjän hankkimiseksi. Siihen osallistui kolmisenkymmentä prototyyppiä. Ensimmäiset… Fokker-Flugzeugwerken pääsuunnittelija Rein hold Pfalz kehitti loppuvuonna 1917 kaksitasoisen hävittäjän prototyypin, jonka nimi oli V11. Fokker D.VII silmukan alastulovaiheessa. He kokeilivat koneita, esittivät sen jälkeen näkemyksiään ja tekivät parannusehdotuksia. Seurauksena Pfalz pidensi prototyypin runkoa ja lisäsi sivuperäsimen etuosaan kolmiomaisen lisäkappaleen. Parannettua V11:tä von Richthofen piti kilpailun parhaana lentokoneena. Keväällä 1918 Saksa pyrki vielä kiistämään liittoutuneiden ilmaherruuden Fokker Dr.1:llä eli kuuluisalla kolmitasolla ja sodan parhaaksi hävittäjäksi joskus tituleeratulla Fokker D.VII:llä. Viimeksi Ensimmäisen maailmansodan taivaiden kuningas . Saksalainen lentäjä, Fokker D.VII ja alkeellinen, yksi ensimmäisistä happilaitteista..
Fokker D.VII. Aivan sodan lopulla Itävalta-Unkarissa valmistettuihin noin 50 Fokkeriin tuli Austro-Daimlerin vastaava moottori. . Esimerkiksi liittoutuneiden Fokkeria suorituskyvyltään hieman paremmat Camelit ja Spadit sakkasivat melko nopeasti vastaavassa tilanteessa. Moottori saattoi ylikuumentua, ja kerrotaan, että moottorin lämpö . Tämä mahdollisti hyökkäyksen vastapuolen lentokoneiden alasektorista. Huomatkaa palkkiristiset kansallisuustunnukset. Hyvänä puolena oli myös kyky roikkua jonkun aikaa potkurin varassa ilmassa nokka ylöspäin. Nämä eivät kuitenkaan aiheuttaneet juurikaan poikkeamia suorituskykyyn. Fokkereita valmistettiin ainakin neljällä eri potkurilla. Michael Carlsonin Fokker D.VII on valmistettu vuonna 2011 osittain alkuperäisistä osista. Yliluutnantti Hermann Göring oli ratsumestari Manfred von Richthofenin ja kapteeni Wilhelm Reinhardin jälkeen Hävittäjärykmentti I:n komentaja 14.7.1918 lähtien. Saksa otti ne käyttöönsä maaliskuussa 1918 aikaisempien kaarevasakaraisten rautaristien tilalle. Toki Fokkerissa oli vikojakin. Varsinkin D.VII:n nousuja korkeatoimintakyky olivat hyviä. Muun muassa moottori on alkuperäinen. Nelilaivueinen rykmentti oli kesäkuun puolivälistä alkaen varustettu kokonaan Fokker D.VII:llä. W IK IM ED IA C O M M O N S . Göring saavutti lähteestä riippuen 20 tai 22 ilmavoittoa, mutta hänet muistetaan paremmin parikymmentä vuotta tämän kuvan ottamisen jälkeisistä edesottamuksistaan.. 7 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III mainitulla täyden tehon käyttö matalalla saattoi vaurioittaa moottoria, ja sitä saikin käyttää vain omalla vastuulla. Fokker D.VII ei ollut suoritusja liikehtimiskyvyltään ensimmäisen maailmansodan paras hävittäjä, mutta se oli loistava kompromissi, joita lentokoneet aina ovat kulloinkin tärkeimpinä pidettyjen ominaisuuksien välillä
Hävittäjää valmistivat Fokker ja Ostdeutsche Albatros Werke (OAW) sekä Itävallassa MAG. Varsinkin britit tuntuivat olleen tyytyväisiä siiven yläpuolella ampuvaan konekivääriin, vaikka asettelulla oli varmasti oma vaikutuksensa hävittäjän painopisteeseen ja liikehtimiseen. Valitettavasti tiedossamme ei ole Fokkereiden taistelutappioita eikä vertailuja omiin taikka liittoutuneiden hävittäjätyyppeihin. …ja viimeiset Lähteissä on tavan mukaan eroja koskien Fokkerin valmistusmääriä. Vertailuna sanottakoon, että liittoutuneiden hävittäjissä vastaava järjestely yleistyi vasta vuonna 1918 jo äsken mainituissa Camelissa ja Spad XIII:ssa. Fokkerin valmistamia pidettiin tehdastyön ja käytetyn materiaalin osalta OAW:n Fokkereita heikkolaatuisempina. Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien Fokker D.VII vuonna 1920. Liittoutuneiden aiemmissa hävittäjissä oli yleisimmin yksi konekivääri moottorin päällä ja joskus toinen ylätason päällä. Kaikki valmistajien käyttämät osat eivät olleet vaihtokelpoisia keskenään. Kun liittoutuneiden lentäjät näkivät Fokkerin ilmassa ensimmäisiä kertoja, he arvioivat sen huonoksi ilmataistelijaksi ihan vain ulkonäön perusteella. Kevään 1918 lukumääräisesti tärkein hävittäjä Albatros oli alakynnessä liittoutuneiden uusimpia hävittäjiä vastaan. Kolmella viimeksi mainitulla vain joitakin kymmeniä kulla. Ensimmäisen maailmansodan aikana Fokker D.VII:tä käyttivät Saksan, Itävalta-Unkarin, Bulgarian ja Turkin ilmavoimat. Fokker D.VII, Suomen Ilmailuvoimat. Elokuuhun 1918 mennessä Fokker D.VII:llä oli saavutettu hieman yli 550 ilmavoittoa. . Syksyllä 1918 Fokker D.VII:tä oli palveluskäytössä noin 800 kappaletta ehkä kaikkiaan 46 hävittäjälaivueella. Fokker oli aikalaisekseen luja lentokone: sillä saattoi syöksyä ilman suurempaa pelkoa rakennevaurioista – ei kovin yleinen ominaisuus tuohon aikaan. Lisäksi polttoainesäiliöt saattoivat vuotaa saumoista. Kesällä 1918 Saksan ilma-ase taisteli melko alivoimaisena liittoutuneita vastaan. Havaitsemamme normaaliakin isompi lukumäärähaitari on noin 1 000–3 300. Mutta melko pian he havaitsivat olleensa väärässä. Sanotaan, että Ilmailuvoimien ensimmäisen silmukan lensi kapteeni Gunnar Holmqvist Fokkerilla syyskuussa 1919.. 8 sytytti joskus konekiväärien patruunavöissä olleita fosforiluoteja. Fokkerin aseistuksena oli kaksi moottorin päälle asennettua 7,92x57IS-kaliiperin Spandau-konekivääriä, saksalaishävittäjien vakioaseistus jo kesästä 1916 alkaen. Fokker D.VII ja kolmitaso Dr.1 laittoivat kampoihin minkä lukumääräiseltä alivoimaltaan kykenivät
Hakaristit kertovat, että tämä on Suomen llmailuvoimien Fokker D.VII.. SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III 9 kin. Silmukoita Suomessa Suomi neuvotteli vuonna 1918 Saksan kanssa 20–30 Fokker D.VII:n hankinnasta. Kaikkiaan Fokkerilla lensivät yli 20 maan ilmavoimat, muun muassa Yhdysvaltojen, Neuvosto-Venäjän, Ruotsin ja Sveitsin. Lopulta Ilmailuvoimien palveluskäyttöön tuli kolme. Fokker D.VII Fokker D.VII F Palveluskäyttöön Huhtikuu 1918 Kesäkuu 1918 Moottori, teho (hv) Kuusisylinterinen rivimoottori, Mercedes IIIa 160 tai Mercedes IIIaü 175 BMW IIIa, kuusisylinterinen rivimoottori, 240 Pituus (m) 7 Kärkiväli (m) 8,7 Siipipinta-ala (m 2 ) 20,8 Tyhjäpaino (kg) 670 Starttipaino (kg) 900 Huippunopeus (km/h) 190 200 Nousukyky 4 minuuttia 1 000 metriin 1 minuutti 40 sekuntia 1 000 metriin Lakikorkeus (m) 6 000 m Toimintasäde (km) 270 Aseistus 2 x 7,92 mm:n konekivääri, 2 x 500 patruunaa Fokker D.VII -versioiden teknisiä tietoja . Mutta seuraavana vuonna Suomi hankki viisi Fokkeria, sanokaamme Saksaa velvoittavan aseleposopimuksen ulkopuolelta välikäsien kautta. Taistelupalvelusta Fokker näki vielä Puolan ilmavoimissa Neuvosto-Venäjää vastaan vuosina 1918–1921 ja Unkarin neuvostotasavallan ilma-aseessa Romaniaa vastaan vuonna 1919. Fokker oli Suomen ensimmäinen – käyttöönottoaikansa mittapuulla – varsin suoritusja liikehtimiskykyinen lentokone. Maat velvoitettiin aseleposopimuksessa luovuttamaan kaikki Fokker D.VII:t liittoutuneille, mitä on pidettävä yhtenä osoituksena hävittäjän hyvästä taistelukyvystä. Pääosa luovutettiinkin, ja monet liittoutuneiden ja muidenkin maiden ilmavoimat käyttivät niitä sodan jälkeen. Sanotaan, että Ilmailuvoimien ensimmäisen silmukan lensi kapteeni Gunnar Holmqvist Fokkerilla syyskuussa 1919. Moni maa lensi sillä vielä 1920-luvun lopussa. Kaikki kolme Fokkeriamme tuhoutuivat onnettomuuksissa, viimeisin 30.1.1924. Osa salakuljetettiin Ant hony Fokkerin kotimaahan Alankomaihin, josta Fokker myi niitä muille maille. Se ei Saksan antautumisen johdosta toteutunut
korkeammalla lentävällä lentokoneella tai muodostelmalla ja 2. Tämä ominaisuus helpottaa hyökkäyksen väistämistä. TEKSTI: TIMO SÄYRINEN ILMATAISTELULIIKEHDINTÄ Seuraava teksti on kirjoitettu ajatellen ensi sijassa ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaisia hävittäjiä ja tekniikkaa, mutta periaatteet ovat soveltuvilta osin voimassa vielä nykyäänkin suihkumoottorien, tutkien, ilmataisteluohjusten ja häivetekniikan aikakaudella. Esimerkiksi ennen sotaa ja sodan alussa Neuvostoliitto, Japani ja Italia hakivat hävittäjäsuunnittelussaan enemmän liikehtimiskuin suorituskykyä ja Saksa, Britannia ja Yhdysvallat enemmän jälkimmäistä. Toisen maailmansodan ilmataistelukokemukset osoittivat, että hävittäjälle suorituskyky on liikehtimiskykyä tärkeämpi ominaisuus. Taitolentoliikkeet eivät yleensä tuo ilmataisteluun mitään lisäarvoa, viihde-elokuvia ehkä lukuun ottamatta. Perinteinen ilmataistelu ennen ohjuksia ja miksei niiden aikakaudellakin voidaan teoriassa jakaa seuraaviin vaiheisiin: a. Tiukat kaarrot syö. Jos hyökkäyksen kohteena oleva hitaammin lentävä havaitsee nopeammin lentävän hyökkääjän riittävän ajoissa, on kohteena olevalla useimmiten hyvä mahdollisuus väistää kaartamalla hyökkääjää tiukemmin. suorituskyky, joka tarkoittaa ensi sijassa vaakalentonopeutta ja nousukykyä, sekä 2. Kaartotaistelutaktiikka suosii tietenkin paremmin kaartavaa osapuolta. Nykysodassa ja ohjusten maailmassa kaikki on tietysti toisin. Lentäjät, jotka kykenivät ampumaan konekivääreillään tai sittemmin tykeillään leikkaavilla lentosuunnilla suurella ennakolla, ovat todella harvinaisia kaikissa ilmavoimissa. Edellisellä tarkoitetaan taistelua, jossa osapuolet pyrkivät tiukoilla, yleensä vaakakaarroilla pääsemään toistensa taakse. Pienemmällä ilmanopeudella lentävä kaartaa yleensä pienemmällä kaartosäteellä. Hyvään kaartonopeuteen vaikuttavat pieni siipikuormitus (siiven pinta-alan suhde lentokoneen massaan), suorituskyky (tiukka kaarto vähentää aina lentonopeutta, ja moottoritehot auttavat kompensoimaan tätä) sekä esimerkiksi nostovoimaa lisäävät laitteet ja lentokoneen osat, kuten ilmataistelulaipat. Asia ei kuitenkaan ole näin. Ilmataistelun alkaessa etulyöntiasema on yleensä: 1. etsintäja havaitsemisvaihe, jossa modernilla taistelunjohdolla on tietysti ollut roolinsa jo pitkään b. Heilureita ja koiratappelua Hävittäjien välisissä ilmataisteluissa puhutaan kaartotaistelutaktiikasta (dogfight) ja heiluritaktiikasta (bounce). Kolme ensin mainittua maata havaitsivat sodan kestäessä keskittyneensä vääriin asioihin. 10 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III I lmataisteluliikehdinnän tarkoitus on saattaa oma hävittäjä vihollislentokoneeseen nähden sellaiseen asemaan, että hävittäjälentäjä kykenee käyttämään menestyksekkäästi aseitaan viholliskonetta vastaan. Heiluritaktiikka tarkoittaa hyökkäystä suurella nopeudella ylhäältä päin ja hyökkäyksen jälkeen syöksyn kehittämän nopeuden avulla nousua korkealle seuraavaa hyökkäystä varten. Maallikko saattaa ajatella, että menestyksekäs liikehdintä edellyttää niin kutsuttuja taitolentoliikkeitä. hyökkäysvaihe, jossa ampumaasemaan päässyt ottaa vastapuolen tähtäimiinsä ja ampuu. Liikehtimiskykyä kutsutaan usein puhekielessä ketteryydeksi. Suuri jatkuvan kaarron nopeus – joka on pientä kaartosädettä oleellisempi ja osin tähän näh. Lentokoneen ilmataisteluliikehdintään vaikuttaa kaksi suuretta: 1. Tätä taktiikkaa suorituskykyisemmän hävittäjän tulee käyttää paremmin liikehtimiskykyistä vastaan. den ristiriitainen ominaisuus – helpottaa kaartotaistelussa aggressiivisempaa osapuolta. osapuolella, joka havaitsee vastapuolen ensiksi. Jos hyökkäys epäonnistuu tai jos missä tahansa vaiheessa kumpikin osapuoli havaitsee toisensa, on seurauksena joko siirtyminen kaartotaisteluun tai suorituskykyisemmän osapuolen irtautuminen taistelusta. Takasektorista ampuminen antaa keskivertoampujalle parhaat menestyksen mahdollisuudet. liikehtimiskyky, jota voidaan mitata kaartosäteellä, kaartonopeudella (kuinka monta astetta sekunnissa lentokone kykenee muuttamaan lentosuuntaansa) sekä siivekenopeudella (kuinka nopeasti lentokone kääntyy pituusakselinsa ympäri). lähestymisvaihe, jossa vastustajan ensiksi havainnut tai aloitekykyisempi osapuoli pyrkii liikehtimään ampuma-asemaan ja c. Liikehdintä on useimmiten syöksyjä ja enemmän tai vähemmän tiukkoja kaartoja, jotta oma kone pääsisi viholliskoneen taakse
Mitä tehokkaampi ahdin mäntämoottorikoneessa on, sen vähemmän nousunopeus heikkenee. Kun nousu jatkuu ja ylimääräinen liikeenergia on kulutettu, nousukyvyltään parempi lentokone nousee nopeammin – loogista. Älä ikinä, koskaan, milloinkaan ryhdy kaartotaisteluun sellaista hävittäjää vastaan, joka kaartaa paremmin kuin omasi. Esimerkiksi tässä lehdessä tuonnempana esiteltävä Mitsubishi A6M Zero nousi parhaiten melko suurella kulmalla, mikä antoi vaikutelman hyvästä nousukyvystä. Ei vaikka mielesi tekisi. Kysymys on liike-energiasta, jota siis raskaammalla on enemmän. Alle 17 000 jalan korkeudessa (noin 5 180 m) Bf 109 on Spitfirea nopeampi, mutta sitä korkeammalla osat vaihtuvat. Jos kaksi rinnakkain samalla nopeudella lentävää lentokonetta vetää ylös, raskaampi niistä nousee aluksi paremmin. 11 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III vät aina ilmanopeutta pois, ja pienissä nopeuksissa moottoritehoiltaan ja tehopainosuhteeltaan parempi hävittäjä on pinteessä paremmin kaartavaa vastaan. Eräs oleellinen seikka on, että lentokoneen suorituskyky ja liikehtimiskyky vaihtelevat lentokorkeuden mukaan. Hävittäjän ilmataistelukykyyn kuuluu suorituskyvyn ja liikehtimiskyvyn lisäksi muitakin tekijöitä, esimerkiksi: 1. hävittäjää ohjaavan lentäjän kokemus ja koulutustaso 2. Jos kahdella eri hävittäjällä on suuri ero toisen hyväksi suoritustai liikehtimiskyvyssä tietyllä korkeudella, niin jollakin toisella korkeudella erot voivat olla vähäisemmät, poistuneet kokonaan tai jopa muuttuneet vastakkaisiksi. Nousukykykin on hieman suhteellinen käsite. Se on sääntö, jonka liian moni hävittäjälentäjäsankarivainaa on kautta vuosikymmenten ilmataistelun huumassa unohtanut viimeisellä lennollaan. Kautta ilmasodan historian onkin pätenyt sääntö: Älä ikinä, koskaan, milloinkaan ryhdy kaartotaisteluun sellaista hävittäjää vastaan, joka kaartaa paremmin kuin omasi. Enemmän todellisuudesta kertovat suorituskykykuvaajat, joista esimerkkinä oheinen vuoden 1940 taistelun Britanniasta osapuolten yksimoottoristen hävittäjien vaakalentonopeudet eri korkeuksissa. Paras hetkellinen nousunopeus on parhaimmillaan pintakorkeuksissa ja heikkenee ylöspäin noustaessa. JA A KK O PU U PE RÄ. Tosiasiassa A6M:n nousunopeus ei ollut erityisen tähtitieteellinen. Jokainen lentokonetyyppi saavuttaa parhaimman nousunopeuden tietyllä lentotai oikeammin ratanopeudella ja nousukulmalla. Eri teoksissa eri lentokoneille annetut yksiselitteiset numeeriset suorituskykyarvot eivät usein kerrokaan kaikkea lentokoneiden välisistä eroista. tilannetietoisuuden hankintaja ylläpitokyky, mikä maailmansotien aikaan tarkoitti lähinnä näkyvyyttä ohjaamosta ulos. Paras nousunopeus ja sen edellyttämät ratanopeus ja nousukulma vaihtelevat lentokorkeuden mukaan, ja kuten vaakanopeudenkin tapauksessa, matalalla paremmin nouseva lentokone saattaa nousta korkealla toista lentokonetta heikommin. hävittäjän aseistus ja 3. Entä nousukyky
MORANE SAUL NIER MS 406 SA -K U VA N VÄ RI TY S TO M M I RO SS I, W W W .F A C EB O O K. Se antoi Saksalle tiukan vastuksen ilmassa, ja sodanaikaiset ranskalaiset hävittäjät kuuluivat ajan parhaimmistoon. Olkoon tästä osoituksena muun muassa se, että vielä kehityksensä alkuvaiheessa ollut Yhdysvaltain ilma-ase käytti ensimmäisen maailmansodan aikana melkein yksinomaan ranskalaista hävittäjäkalustoa. Ranskalaiskoneet saivat kuitenkin jatkaa palvelustaan Vichyn Ranskan ja muutaman muunkin maan väreissä muualla, Suomessakin, jonne koneita oli tullut jo talvisodan lopulla, ennen kuin Saksa miehitti Ranskan. C O M /H IS TO RY C O LO RI N G. Toisessa maailmansodassa asiat eivät Ranskan kannalta menneet ihan samalla tavalla. Turpaan tuli ja maa miehitettiin. 12 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III Ensimmäisessä maailmansodassa Ranska oli yksi sotilasilmailun suurmaista
13 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III S odan alussa Ranskan ilmavoimat oli lukumääräisesti voimakas, mutta sen konekalusto oli suurimmaksi osaksi vanhentunutta, ainakin suhteutettuna sen ajan vihamielisten taivaiden asettamiin suoritusvaatimuksiin. MS:ää tankataan Latvassa. Ranskan poistuminen pelistä virallisesti sotaakäyvänä maana kesällä 1940 kadotti myös edellytykset ranskalaiselta lentokonekehitykseltä, vaikka lentokonetuotanto jatkuikin. Lukumäärältään yleisin ranskalaishävittäjä oli Morane Saulnier 406, vuonna 1938 palveluskäyttöön tullut alisuorituskykyinen ja jonkin mittapuun mukaan heikosti aseistettukin lentolaite. Toki ranskalaislentäjiä taisteli muiden maiden, kuten Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen, ilmavoimissa. TEKSTI: TIMO SÄYRINEN, KOMENTAJAKAPTEENI EVP . Näistä syistä Ranskan ilmavoimien taistelusuorituksia ei ihan toisen maailmansodan loistavimmiksi voida kutsua. Suomen ilmavoimat lensi ja taisteli MoMORANE SAUL NIER MS 406 . Sen taistelusuoritukset Ranskan palveluksessa eivät kohonneet tähtitieteellisiin mittoihin, mutta kesän 1940 jälkeenkin se jatkoi palvelusuraansa myös muuallakin kuin Ranskan väreissä. SA -K U VA . MS rullaa starttiin Naarajärven tukikohdassa kesäkuussa 1941.
G U N ST O N . Hidas mutta tiukkaan kaartava Moranen voimalaitteena oli 860 hevosvoiman 12-sylinterinen Hispano-Suiza 12Y -rivimoottori. Blochin sarjatuotantoversio oli hieman Moranen vastaavaa suorituskykyisempi mutta ei menestynyt Saksan vastaisissa ilmasotatoimissa. Kehitys 1930-luvulla ennen sotaa oli valtavan nopeaa, moni valmistuessaan ajanmukainen kone saattoi olla muutamassa vuodessa aikansa elänyt. Erikoisuutena oli moottorin takaosassa sijaitseva öljynjäähdytin, joka voitiin laskea parikymmentä senttiä rungon alapuolelle – toki parantuneen jääh. Ajan ansa Mainittakoon, että Blochin prototyypistä kehittyi lopulta Bloch 152 -hävittäjä, joka näki rajoitettua taistelupalvelusta Ranskan ja Kreikan ilmavoimissa toisen maailmansodan alussa. Konetyypit olivat Bloch MB 150, Dewoitine 533, Loire 250, Nieuport 160 ja Morane Saulnier 405. 1930-luvun alussa Ranskan ilmavoimilla oli kiinteälaskutelineisiä Dewoitine 371-, Dewoitine 500ja Loire 46 -hävittäjiä. Viisi lentokonevalmistajaa valittiin prototyyppien valmistajiksi. Moranen sarjatuotantoversio nimettiin uudestaan Morane Saulnier 406:ksi. Ranskan hävittäjäkehittelykilvassa olivat vuonna 1937 mukana enää Morane-Saulnier ja Nieuport. Ilmeisesti Luftwaffen ilmahyökkäyksen seurauksena lännen sotaretken aikana maassa tuhoutunut Ranskan ilmavoimien Morane.. Käydyn prosessin nopeutta voidaan vertailla Luftwaffen Bf 109:ään, jonka prototyyppejä kokeiltiin taistelussa Espanjan sisällissodassa keväällä 1937 ja sarjatuotantoversiot tulivat laivuepalvelukseen jo samana vuonna. Moraneita tehtaan lentokentällä Bouguenaisissa Ranskan ilmavoimien vastaanottotarkastuksessa syksyllä 1939. Viimeksi mainittu lensi ensimmäistä kertaa elokuussa 1935 – kolme kuukautta myöhemmin kuin Saksan Messerschmitt Bf 109 ja kolme kuukautta ennen brittien Hawker Hurricanea. Ilmavoimat antoi jo vuonna 1934 suoritusvaatimukset uusille hävittäjille: sisään vedettävät laskutelineet, tykkiaseistus ja 450 km/h vaakalentonopeus. Ensin mainittu voitti, ja ensimmäiset Moranet, joskin prototyyppisarjaan kuuluvat, tulivat Ranskan ilmavoimien palvelukseen kesällä 1938. 14 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III ranella talvisodan lopusta aina Lapin sotaan saakka ja luopui tyypistä vasta vuonna 1948
Spickin mukaan Ranskan ilmavoimiin kuului siirtomaihin sijoitettuja yksiköitä huomioimatta 23 GC:tä, joista yhdeksän oli varustettu Moraneilla. Muut lensivät edellä mainituilla Blocheilla, Ranskan sen ajan parhailla hävittäjillä Dewoitine 520:llä ja amerikkalaisvalmisteisilla Curtiss Hawk 75:llä, joista viimeksi mainittu nähtiin myöhemmin myös Suomen väreissä. Suorituskyvyltään Morane jäi jälkeen samoihin aikoihin kehitellyistä vastaavista hävittäjistä. Ilmeisesti valtaosa Moraneiden ilmavoitoista oli pommija tiedustelukoneita. GC:hen kuului kaksi tai kolme 12 hävittäjän määrävahvuista Escadrillea. Toinen, ristiriitainen tieto Spickin teoksesta kertoo, että toukokuussa 1940 Ranskalla oli 552 nykyaikaista hävittäjää, joista 278 oli Moraneja. Sen liikehtimiskyky oli kylläkin hyvä, ja hävittäjää oli helppo lentää. Morane oli aseistettu potkurinnavan läpi ampuvalla 20 millin tykillä ja kahdella 7,5 millin konekiväärillä siivissä. Aselevon jälkeen Ranska, jonka siis nykyään tunnemme Vichyn Ranskana, oli virallisesti puolueeton ja sodasta erossa. Kaksi tai kolme GC:tä muodosti aina yhden Escadre de Chassen, joka voitaisiin suomentaa termillä lentorykmentti ja joka vastasi suunnilleen Luftwaffen Geschwaderia. Toki Saksakin loukkasi Ranskan puolueettomuutta ja kohdisti N AT IO N A L A IR A N D SP A C E M U SE U M . Toisen maailmansodan alussa Ranskan käytössä olleiden Morane-koneiden määrässä on eri lähteissä poikkeavia tietoja. Morane oli Saksan Bf 109:ään nähden täysin alakynnessä, ja menestyminen edellytti kykyä hyödyntää sataysiä parempaa liikehtimiskykyä ja sitä, että mustaristisen hävittäjän puikoissa istui lentäjä, joka erehtyi ryhtymään kaartotaisteluun paremmin kaartavaa ranskalaishävittäjää vastaan. Tätä versiota valmistettiin vajaat sata kappaletta ennen Ranskan ja Saksan 25.6.1940 voimaan astunutta aselepoa. SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III 15 dytystehon hintana oli kasvanut ilmanvastus, joka laski huippunopeutta parillakymmenellä kilometrillä tunnissa. Hispano-Suiza 12YCRS V-12 -rivimoottori. Moranet ampuivat alas ennen kesäkuun 1940 aselepoa hieman vajaat 200 saksalaista lentokonetta ja kärsivät ilmataisteluissa noin 150 koneen menetykset. Ranskan hävittäjäilmavoimien perusyksikkö oli Groupe de Chasse (GC), joka vastasi suunnilleen Saksan ilmavoimien Gruppea. Moranet vastaan Luftwaffe... Siipiäkin oli vahvennettu. Tosin yleinen mutta väärä näkemys näyttää olevan, että maa oli jonkunlainen Saksan liittolainen. … ja vastaan liittoutuneet Ranskan osallistuminen ilmasotatoimiin vuoden 1940 aselevon jälkeen lienee yksi sotahistorian unohdetuista luvuista. Ranskan ja sen siirtomaiden sijainti ei kuitenkaan mahdollistanut todellista pysyttäytymistä vihollisuuksien ulkopuolella, vaan se joutui pian aselevon jälkeen Britannian ja niin kutsuttujen Vapaan Ranskan joukkojen sotatoimien kohteeksi Pohjois-, Länsija Keski-Afrikassa, Lähi-idässä ja Madagaskarilla. Tämän artikkelin yhtenä lähteenä oleva Raunion teos mainitsee, että toukokuussa 1940, kun Saksa hyökkäsi länteen, Moraneja oli valmistettu 1 074. Vuoden 1940 alkuun mennessä Ranska kehitti Moranesta version MS 410, jonka öljynjäähdytin oli kiinteä ja jossa oli neljä siipikonekivääriä. Morane oli Saksan Bf 109:ään nähden täysin alakynnessä.
MS tiedustelulennolla Äänisjärven pohjoispuolisten erämaiden yllä. 16 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III . SA -K U VA
Urho Lehtovaara SA -K U VA. Osan puutteista korvasi hyvä taktinen osaaminen ja erittäin hyvin koulutetut lentäjät. Ranska oli saanut ne haltuunsa mandaatteina eli huoltohallintoalueina sodan hävinneeltä Turkilta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kroatian hävittäjäilmavoimat muodostettiin näiden lisäksi sekalaisesta kokoelmasta italialaisvalmisteisia ja Jugoslavian valtiolta sen romahdettua huhtikuussa 1941 perittyjä entisiä Jugoslavian ilmavoimien hävittäjiä. Ne olivat Moranen viimeiset taistelut valmistajamaansa riveissä. . Moranet taistelivat myös Ranskan sodassa brittejä vastaan Lähi-idässä kesällä 1941 ja Madagaskarilla kesällä 1942. Ehkä Vichyn Ranskan ajan ilmasodan tuntemattomin episodi oli se, kun pienehköjä määriä Moraneja otti osaa sotatoimiin Indokiinassa Thaimaan vastaisessa rajasodassa vuodenvaihteessa 1940–41. 17 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III keväällä 1941 Irakissa sijaitsevia brittijoukkoja vastaan sotatoimia tukeutuen Ranskan Lähi-itään eli nykyiseen Syyriaan ja Libanoniin. Tuloksena olivat Brewster B239:n, Hawker Hurricanen, Fiat G.50:n MORANE-MESTARIT P arhaat ranskalaiset hävittäjälentäjät saavuttivat suurimman osan tai kaikki ilmavoittonsa joko Vapaan Ranskan ilmavoimissa kesän 1940 jälkeen tai lentäessään brittien RAF:n riveissä. Kehitys kuitenkin laukkasi kovaa vauhtia, ja kun sota syttyi, Suomella olikin nopeasti vanhentuneita pommikoneita ja täysin riittämätön hävittäjätorjuntakyky. Alkuperäisten Saksan ja Ranskan kesän 1940 aselepoehtojen mukaan Ranskan tuli demobilisoida ilmavoimansa. Morane Suomen ilmavoimissa Ennen talvisotaa oli Suomi osin laiminlyönyt hävittäjäilmaaseensa kehittämisen, ainakin mitä hävittäjäkaluston päivittämiseen tuli. Moranet Latvan kentällä 9.9.1943. Moraneilla ässästatuksen, viisi tai enemmän ilmavoittoa, saavutti noin tusina ranskalaislentäjää. Lisäksi Ranskalla oli suurehko määrä lentokoneita varastoituna. Meidän lentomestarimme, Mannerheim-ristin ritari Lehtovaa ra jäi ilmasotahistoriaan Morane-ykkösässänä. . Varsinkin jälkimmäisissä heikolla menestyksellä. Ylipäänsäkin siniristiset MS:t olivat heikkouksistaan huolimatta osoitus Suomen ilmavoimien vahvuuksista: taidosta pyrkiä taisteluun olosuhteissa, jotka korostivat hävittäjätyypin hyviä ominaisuuksia, kyvystä hyödyntää niitä sekä korkeasta yksittäisten lentäjien taistelutaidosta. Sen torjuntakyky Kroatiaa ja lähialueita Italian eteläosista käsin ajoittain pommittavia liittoutuneiden ilmavoimia vastaan säilyi vähäisenä. Kun Neuvostoliitto hyökkäsi marraskuussa 1939, meidän hävittäjäkalustomme muodostui kiinteälaskutelineisistä Fokker D.XXIja Bristol Bulldog -koneista. Vallalla olleen muodin mukaisesti oli haluttu luoda syvää vaikutuskykyä ostamalla hankintahetkellä hyvinkin ajanmukaisia pommikoneita. Esimerkiksi loppuvuonna 1940 Ranskan ilmavoimiin kuului hieman yli tuhat lentokonetta, joista noin 350 toimi Ranskan emämaan miehittämättömällä osalla, Zone Librellä, 450 Pohjois-Afrikassa ja loput muissa siirtomaissa ympäri maailmaa. Mainittakoon, että osa siirtomaista oli siirtynyt Vapaan Ranskan puolelle. Saksa kuitenkin lievensi aselepoehtoja brittien Ranskaa kohtaan kohdistamien aggressioiden takia. Sodan alettua Suomi pyrki kiireesti hankkimaan hävittäjiä sieltä mistä sai. Taisteluvälineinä olivat brittiläiset ja amerikkalaiset hävittäjät. Mutta ei aivan täysin. Vuonna 1943 Saksa toimitti sotasaalisvarastoistaan liittolaiselleen Kroatialle noin 50 Moranea
Maaliskuu 1942, Viitana, vänrikki A. Linnamaa.. 1/LeLv 28 MS-607. 19 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III MS 406 MS 410 Mörkö-Morane Palveluskäyttöön 1938 1940 1944 Moottori Hispano-Suiza 12Y -rivimoottori, 12 sylinteriä, 860 hv Klimov M105P -rivimoottori, 12 sylinteriä, 1 100 hv Pituus (m) 8,16 Kärkiväli (m) 10,6 Siipipinta-ala (m 2 ) 17,1 Tyhjäpaino (kg) 1 900 2 200 Starttipaino (kg) 2 435–2 472 2 750 Huippunopeus (km/h) 485 500 Nousukyky (m/min) 850 1 000 Lakikorkeus (m) 9 400 10 000 Toimintasäde (km) 800 km ilman lisäpolttoainesäiliötä Aseistus 1 x 20 mm ja 2 x 7,5 mm 1 x 20 mm ja 4 x 7,5 mm 1 x 20 mm ja 2–4 x 7,5 mm Eräiden MS 406 -versioiden teknisiä tietoja . Hävittäjät starttaavat partiolennolle: tuliputket ovat valmiit puhumaan
Lentorykmentti 2:n tehtävä oli kenttäarmeijan perustamisen ja keskitysmarssien sekä liikennesolmukohtien suojaus. Noin 500 km/h maksimi vaakalentonopeus ja optimiolosuhteissa noin 1 000 m/min nousukyky olivat tuohon aikaan riittämättömät. Osasto Jutila siirtyi sodan viimeisinä päivinä myöskin Hollolaan. Morane toimi Ilmavoimissa Lentolaivue 28:n ja Lentolaivue 14:n kalustona. Laivue saavutti talvisodassa 14 ilmavoittoa ja menetti itse yhden Moranen ilmatorjunnan alasampumana. Kaksi viimeksi mainittua osastoa rynnäköivät Viipurinlahden ylitse puskevaa puna-armeijaa vastaan. Tiedustelijaksi Kaikkiaan Moranemme ampuivat alas 135 lentokonetta ja menettivät itse vihollisvaikutuksesta 25 hävittäjää, joista ilmataisteluissa 18. . 20 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III jollainen oli Messerschmitt Bf 109:ssä. Modifikaatio paransi suorituskykyä, mutta ei niin paljon, että Mörkö olisi kesällä 1944 ollut varteenotettava hävittäjä. Siksi tiedustelulaivue sai hävittäjiä tiedustelukoneiden suojaukseen. päivänä 1941 punailmavoimat iski useisiin Suomen kohteisiin ilman hävittäjäsuojaa lentäneillä pommikoneosastoilla. Laivue oli ryhmitetty Naarajärvelle, ja siihen kuului 27 Moranea organisoituna kolmeen lentueeseen. Suomalaiset pilvenveikot olivat tekijämiehiä. Saldo on melkoisen kunnioitettava. SA -K U VA. Ne kaikki menivät ylikersantti Lauri Hattisen tilille. Hyökkäys Jatkosodan alussa laivueen komentaja oli kapteeni SvenErik Siren. Lentolaivue/Hävittäjälentolaivue 28 Lentolaivue 28 perustettiin 8.12.1939 komentajanaan majuri Niilo Jusu. Jatkosodan aloituspäivänä Llv 28 ampui alas yhden SB-2:n Sulkavan alueella. MS:ää siirretään McCormick-telatraktorilla Solomannin tukikohdassa. Ensimmäiset Mörkö-Moranet tulivat rintamakäyttöön vasta kesällä 1944, ja jatkosodan aikana niiksi muutettiin peräti kolme Moranea. Laivueen tehtävä oli aluksi LounaisSuomen satamien suojaus. Muutostyöt kävivät hitaasti: ne edellyttivät runsaasti testausta, eikä Suomen ilmailuteollisuudenkaan kapasiteetti kovin kaksinen ollut. Toki muutostyöt jatkuivat sen jälkeenkin, ja kaikki sodasta selvinneet 41 Moraneamme muutettiin Möröiksi vuoden 1945 loppuun mennessä. Modifioidun Moranen virallinen tyyppikoodi oli MSv, ja yleinen kutsumanimi sen ulkonäön vuoksi oli Mörkö-Morane. Tässä tehtävässä se sai ensimmäiset taistelukokemuksensa ja ilmavoittonsa. Paneudutaan seuraavassa Lentolaivue 28:n sotatiehen. Llv 28:n vastuualue oli Lappeenranta–Mikkeli–Pieksämäki. Jälkimmäinen oli yhteistoimintaeli lähitiedusteluyksikkö, joka toimi pääosan jatkosotaa Tiiksjärvellä reilut 200 km Kajaanista itään. Aseistuksen luotettavuusongelmat hävisivät. Helmikuun lopusta alkaen Llv 28:sta muodostettiin kolme osastoa: johtajiensa mukaan Osastot Turkki, Siren ja Jutila. Tästä huolimatta Möröllä saavutettiin kolme ilmavoittoakin. Suomalaiset pilvenveikot olivat tekijämiehiä. Nämä siirtyivät vastaavasti Turkuun, Hollolaan ja Uttiin. Kesäkuun 25. Laivue toimi Lentorykmentti 2:n johdossa, ja se oli ryhmitetty Säkylään. Ilmavoimat ei eräitä ajanjaksoja lukuun ottamatta ryhmittänyt alueelle hävittäjäyksiköitä
SVEITSIN ILMAVOIMIEN MORANE D.3801 DÜBENDORFIN ILMAILUMUSEOSSA. Sodan kestäessä lisättiin punavalkoiset raidat, joiden tarkoitus oli selvästi osoittaa maan ilmatilaan eksyneille kyseessä olevan puolueettoman maan ilmavoimat. Turkki käytti niitä hävittäjinä vuoteen 1943 saakka ja harjoituskoneina joitakin vuosia sen jälkeenkin. 22 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III R anska toimitti Sveitsille kaksi Moranen prototyyppiä vuonna 1938 ja myönsi maalle valmistuslisenssin. Tarkoitus oli väistää saksalaisia yöhävittäjiä. Näistä 198 laskeutui eri syistä Sveitsiin ja 65 syöksyi maahan. Moranet puolueettomissa ilmavoimissa W IK IM ED IA C O M M O N S. Syyksi kerrottiin suunnistusvirheet. Sveitsin ilmapuolustus kirjasi 6 501 lentokoneen loukanneen maansa ilmatilaa sotavuosina. Toisen maailmansodan alussa Sveitsin kansallisuustunnus oli valkoinen risti punaisessa ympyrässä tai neliössä. Sveitsin ilmatilassa lensi usein sotaakäyvien maiden lentokoneita muutenkin kuin eksymisen seurauksena. Saurer-moottorisia Moraneja valmistettiin vain parikymmentä kappaletta. Liittoutuneet pommittivatkin Sveitsiä useita kertoja aiheuttaen kuolonuhrejakin. Sodan aikana Moranet muodostivat yhdessä Saksan toimittamien Messerschmitt Bf 109 -koneiden kanssa Sveitsin ilmapuolustuksen selkärangan. Turkin ilmavoimille Ranska myi 45 Moranea. Sveitsin ilmapuolustus oli vastuussa 11 saksalaisen ja 15 liittoutuneiden lentokoneen maahansyöksystä. Esimerkiksi briteillä oli joskus tapana Saksan eteläosan kohteita pommitettuaan lentää Sveitsin ilmatilan kautta. Kahteen viimeksi mainittuun versioon asennettiin sveitsiläiset Saurer YS-2ja YS-3-rivimoottorit, joilla hävittäjä saavutti reippaasti yli 600 km/h vaakalentonopeuden. Sveitsi päätyikin torjumaan ilmatilaansa loukkaavia kummankin sotaa käyvän osapuolen lentokoneita. Tämä ei aina onnistunut, saksalaiset saattoivat seurata koneita, ja Sveitsilläkin oli tapana pakottaa luvattomat lentokoneet laskeutumaan tai ampua ne alas. Sveitsi luopui Moraneiden hävittäjäkäytöstä vuonna 1948, mutta joitakin koneita toimi maalihinaustehtävissä vielä 1950-luvulla. Sveitsi valmisti reilut 300 konetta nimillä D.3800, D.3801, D.3802 ja D.3803
TEKSTI: TIMO SÄYRINEN, KOMENTAJAKAPTEENI EVP. 24 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III MESSERSCHMITT Pettymyksestä yötaivaan tähdeksi
Tarkoituksena oli kehittää lentokone, joka kykeni saattamaan omia pommikoneita, saavuttamaan ilmaherruuden ja hyökkäämään myös maakohteisiin.. RLM halusi pitkän toimintasäteen hävittäjän, joka olisi kaksimoottorinen, nopea ja raskaasti aseistettu. 25 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III BF 110 Luftwaffen raskashävittäjä 1930-luvun puolivälissä Saksan Reichsluftfahrtministerium (Ilmailuministeriö) julisti raskashävittäjän suunnittelukilpailun. Alkuperäisiin ominaisuusvaatimuksiin, joista RLM luopui vielä suunnittelukilpailun kestäessä, kuului lisäksi kolmen hengen miehistö ja mahdollisuus kuljettaa pommeja rungon sisällä
Hainhampaat ja rungossa hieman epäselvästi erottuva M8 paljastavat tämän Raskashävittäjärykmentti 76:n satakympiksi.. Saksassa kaksimoottorisia hävittäjiä kutsuttiin nimellä Zerstörer (tuhoaja tai hävittäjä), siis samalla termillä kuin merivoimien hävittäjäalusta, ja Alankomaissa nimellä Jachtkruizer (hävittäjäristeilijä). Professori Willy Messerschmitt (oikealla) esittelee tuotteittensa piirustuksia Luftwaffen komentajalle marsalkka Göringille (valkeassa univormussa). 26 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III L entokonevalmistajat Bayerische Flugzeugwerke, FockeWulf ja Henschel valmistivat omat prototyyppiversionsa raskashävittäjästä. . Hävittäjä Satakymppejä saatiin Luftwaffen palveluskäyttöön verraten hitaasti. Tammikuussa 1937 RLM valitsi 110:n Luftwaffen tulevaksi raskashävittäjäksi. Ne varustettiin aluksi yksimoottorisen Bf 109:n D-versioilla. Niiden saattaminen täyteen sodan ajan vahvuuteen oli kesken, niiden johdossa oli vain yhdeksän laivuetta (Gruppe). Kymmenestä laivueesta vain kolme oli varustettu Me 110 -koneilla. Messerschmitt 110E Magdeburgin tukikohdassa. Piirustuspöydällä tai prototyyppivaiheessa vastaavia lentolaitteita oli Britanniassa, Japanissa ja ehkä yllättäen myös Puolassa. Ensimmäiset raskashävittäjärykmentit (Zerstörergeschwader, ZG) perustettiin tammikuussa 1939. Puolus. Saksan hyökätessä Puolaan syyskuussa 1939 Luftwaffella oli viisi raskashävittäjärykmenttiä. Ensin mainitun valmistajan suunnittelema, professori Wil ly Messerschmittin mukaan nimetty Messerschmitt Bf 110 lensi ensimmäistä kertaa toukokuussa 1936, ja se päihitti kilpailussa Henschel 124:n ja Focke-Wulf 57:n – jälkimmäisen koneen prototyyppi tuhoutui jo koelennolla. Vasemmalla Luftwaffen teknisen toimiston päällikkö kenraali Ernst Udet ja hänen vieressään takana kenraali Karl Bodenschatz. Luftwaffe suhtautui satakymppiin aluksi hieman ristiriitaisesti. Yksimoottorinen hävittäjähän on saksaksi Jäger, metsästäjä. Toisen maailmansodan alussa palveluskäytössä olivat satakympin lisäksi Potez 63 Ranskassa ja Fokker G.I Alankomaissa. Saksa ei ollut 1930-luvulla ainoa kaksimoottorisia hävittäjiä kehitellyt maa. Ensimmäiset 110:t tulivat laivuekäyttöön alkukesästä. Daimler Benz 600 -moottoreilla varustettu satakympin prototyyppi oli vaakalentonopeudeltaan itse asiassa parempi kuin Saksan tuon ajan paras, tuore yksimoottorinen hävittäjä, Messerschmitt Bf 109 B. Lisäksi eräässä pommitusrykmentissä oli yksi raskashävittäjälaivue. Yksi lensi rinnan 110:llä ja 109 D:llä ja muut kokonaan 109 D:llä
27 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III . Satakympin ohjaamoja taka-ampumotiloja.
Vaakalentonopeudeltaan satakymppi oli Messerschmitt Bf 109:n ja brittien Supermarine Spitfiren ohella parhaimpia maailmassa. Toisaalta Luftwaffen johto näyttää olleen siinä määrin tyytymätön satakymppiin tai ainakin sen luvattuihin ominaisuuksiin, että professori Messerschmitt aloitti koneen seuraajan suunnittelun jo ennen sodan alkua. Satakympin takaampuja ja taisteluvälineensä MG-15-kevyt konekivääri ja nokan neljä MG-17:ää. Tykit olivat nokan alla, ja niiden sulkukoneistot ulottuivat melko pitkälle taakse hävittäjän ohjaamon alle.. Messerschmitt 110 B-1 Puolan yllä. 28 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III tushaarakomentaja, valtakunnanmarsalkka Hermann Göring näki toisen maailmansodan alussa raskashävittäjät tulevan ilmasodan ratkaisevana ihmeaseena. Tykit olivat lipassyöttöisiä, ja aseen tuliannos koostui kolmesta 60 kranaatin lippaasta. . Toimintasäteeltään satakymppi oli yksimoottorisia hävittäjiä parempi, mutta ei niin paljon, että sillä olisi saavutettu mitään oleellista etua toisen maailmansodan alussa. Tästä projektista kehittyi Messerschmitt 210, joka lienee ollut yksi professorin heikoimmin onnistuneista tuotteista, ja myöhemmin Messerschmitt 410, jo ihan kelvollinen hävittäjä. Lippaiden tyhjennyttyä taka-ampujan tehtävä oli vaihtaa tilalle täydet. Taka-ampujalla oli lisäksi yksi MG 15, sekin niin ikään 7,92 millin kookoo. Ampumatarvikkeita mahtui vastaavasti 180 ja 1 000 per ase. Ainakin juuri ennen sotaa Luftwaffen alkeislentokoulutuksessa parhaiten pärjänneet lento-oppilaat komennettiin raskashävittäjäkoulutukseen. Nousukyky, kiihtyvyys ja liikehtimiskyky sen sijaan olivat heikohkoja – viimeksi mainittu siitä huolimatta, että hävittäjässä oli nostovoimaa parantavat siipien etureunasolakot. Satakymppi oli toisen maailmansodan alussa raskaiten aseistettu palveluskäytössä ollut hävittäjä maailmassa. Alkupään versioilla se jäi alle tuhanteen ki. Hävittäjän nokassa oli kiinteänä aseistuksena kaksi 20 millin MG/FF-tykkiä ja neljä 7,92 mm:n MG 17 -konekivääriä
toisaalla tässä lehdessä) tai De Havilland Mosquito. Tässä toimintadoktriinissa lentomatkat omista tukikohdista taistelualueelle jäivät lyhyiksi, joten pitkää toimintasädettä ei tarvittu. Vastassa oli puolalaisvalmisteisia PZL-11ja PZL-7-ylätasorakenteisia ja kiinteälas. . SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III 29 lometriin. Puolan vastaisessa sodassa satakymppejä käytettiin lähes yksinomaan pommikoneiden saattotehtäviin. Ajattelu rupesi kostautumaan jo loppukesällä 1940 taistelussa Britanniasta, jolloin Luftwaffella ilmeni vakavia haasteita riittävän hävittäjäsuojan tarjoamisessa omille pommikoneille muutaman sadan kilometrin päässä Englannin kanaalin tuolla puolen sijaitseville kohdealueille. Messerschmitt 110 ei ollut mitenkään verrattavissa sodan myöhemmän vaiheen liittoutuneiden pitkän kantaman kaksimoottorisiin hävittäjiin, kuten Lockheed P-38 Lightning (ks. Saksalaisten lukumäärät eivät ilmeisesti sisällä itäisen Saksan ilmatilan puolustukseen tarkoitettuja hävittäjiä. Näistä kaksi oli varustettu 110:illä. Ylinnä kolme Me 110:tä jonomuodostelmassa. Satakympissä kuten monessa muussakin tuon ajan saksalaisessa sotakoneessa näkyivät Espanjan sisällissodan väärin tulkitut kokemukset, joiden mukaisesti Saksan ilmavoimia kehitettiin ensi sijassa maavoimien taktisen tukemisen näkökulmasta. Kuva tuskin on taistelulennolta: jono oli yksi huonoimmin ilmataisteluun soveltuvista ja saksalaiset kutsuivatkin sitä ”Idiotenreiheksi”.. Satakympit Puolaa vastassa Ilmasotahistorioitsija Mike Spickin mukaan Puolan sotaretkelle otti osaa kaikkiaan kuusi Luftwaffen hävittäjälaivuetta, joista kolme oli raskashävittäjälaivueita. Messerschmitt 110 C-4. Pääosa koko Luftwaffen noin 1 200 hävittäjästä oli syksyllä 1939 ryhmitetty länteen Britannian ja Ranskan ilmauhkaa vastaan. Spick mainitsee taistelun aloitusvahvuudeksi 63 Me 110ja 154 Bf 109 -konetta. Keltainen runkoraita viittaa itärintamaan ja koodi G9 Raskashävittäjärykmentti 1:een kuten nokkaan maalattu ampiaiskuviokin. Itse asiassa melko vähäinen määrä, joka kuitenkin loi ylivoiman Puolan ilmavoimien noin 150:tä hävittäjää vastaan. Rykmentin kutsumanimi oli Wespen (ampiaiset)
Spick mainitsee puolalaisten hävittäjien ampuneen alas 98 mustarististä lentokonetta ja menettäneen samalla tavalla noin 70 omaa lentokonetta. ”Vaikka puolalaishävittäjät saattoivat olla teknisesti alakynnessä, oli eri asia aliarvioida ohjaamossa istuvan miehen taidot, ja oli ensimmäisen luokan virhe taistella hänen ehdoillaan”, toteaa edellä mainittu Spick. Mainittakoon vertailuna, että noin 90 saksalaista lentokonetta tuhoutui ilmatorjuntatulessa. 30 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III kutelineisiä hävittäjiä. Lento länteen Keväällä 1940 Luftwaffe sai lisää Messerschmitt 110 -hävittäjiä käyttöönsä siten, että niillä saatettiin aseistaa kaikki raskashävittäjärykmentit. Satakymppien Puolassa kaikkiaan saavuttamista ilmavoitoista Suomen Sotilas ei löytänyt yksiselitteistä tietoa, mutta Spick mainitsee, että syyskuun 1939 menestyksekkäin saksalaislaivue I (Z)/LG 1 (malli tai kokeilurykmentin ykköslaivue) lähetti viimeiseen syöksyynsä 30 puolalaista lentokonetta. Ensinnäkään Puolan ilmavoimia ei yleisestä myytistä poiketen tuhottu lentotukikohtiin heti sodan alkaessa. Saksan hyökkäyksessä Norjaan. Suorituskyvyltään ja aseistukseltaan ne jäivät saksalaishävittäjille selkeästi kakkoseksi. Syyskuun 1939 Ilmataisteluissa Puola näyttää pärjänneen hieman Saksaa paremmin, jos kriteerinä käytetään pelkästään alasammuttujen lentokoneiden määrää. Missään vaiheessa se ei kyennyt estämään Luftwaffea tukemasta Saksan maavoimia eikä iskemästä Puolan tärkeisiin kohteisiin. Joka tapauksessa Puolan ilmavoimat kului ilmataisteluissa loppuun muutamien päivien sisään. Kamppailut olivatkin varsin tasaväkisiä, jos saksalaiset erehtyivät ryhtymään kaartotaisteluihin puolalaishävittäjiä vastaan eli taistelemaan jälkimmäisiä hyödyttävissä olosuhteissa. Kaikista vihollisvaikutuksesta tuhoutuneista saksalaislentokoneista 12 oli Messerschmitt 110 -koneita. Puolan ilmavoimien henkilöstön koulutustaso näyttää olleen hyvä – moni pakeni sodan lopulla ja palveli menestyksekkäästi Britannian kuninkaallisissa ilmavoimissa – ja lentäjät pyrkivät torjumaan saksalaishyökkääjiä raivokkaasti sen minkä vähäisillä resursseillaan kykenivät. Liikehtimiskyvyltään puolalaiset olivat kuitenkin hyviä, ja yhteenotot ilmassa eivät olleet ihan niin yksipuolisia kuin mitä jälkeenpäin on annettu ymmärtää
Vuonna 1943, kun liittoutuneiden pommitussodankäynti Saksaa vastaan käynnistyi toden teolla, raskashävittäjäyksiköt siirrettiin Saksan ilmatilan puolustukseen. SatakymRASKASHÄVITTÄJÄRYKMENTTI 26:n MESSERSCHMITT 110 -HÄVITTÄJIÄ. Myöhemmin tilanne vaikeutui. Huomaa kuitenkin taka-ampujien kaksoiskonekiväärit, joita ainakaan vakiovarusteena ei D-mallissa ollut. SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III 31 9.4.1940 alkaen satakympeillä oli tärkeä osa: ne antoivat ilmasuojaa Etelä-Norjan lentotukikohtiin hyökkääviä saksalaisia maahanlaskujoukkoja kuljettaneille kuljetuskoneille – ainoana hävittäjätyyppinä, jolla oli riittävä toimintasäde. Tämä yksikkö oli alun perin tarkoitettu koeyksiköksi satakympin seuraajalle Me 210:lle. Valkoinen runkoraita ja osaltaan hiekanvärinen naamiointi kertovat, että tässä lennetään Välimeren alueella. Syksyllä 1943 Luftwaffeen kuului kolme raskashävittäjärykmenttiä, joiden johdossa oli yhdeksän laivuetta. Esimerkiksi noin 2 500 saksalaisesta lentokoneesta, jotka olivat Neuvostoliittoa vastassa Saksan hyökkäyksen alkaessa kesällä 1941, oli satakymppejä suuruusluokka reilut sata kahdessa raskashävittäjälaivueessa ja kahdessa pikapommituslaivuessa. Oikealla: Eprobungsgruppe 210:n alasammuttu Messerschmitt 110 näytillä Britannian Hendon Parkissa syksyllä 1940. Raskashävittäjien tehtävinä olivat entistä enemmän hyökkäykset maakohteita vastaan. Kesällä ja syksyllä 1940 kolme raskashävittäjärykmenttiä lakkautettiin ja henkilöstö ja lentokoneet siirrettiin perustettaviin yöhävittäjärykmentteihin ja muiden raskashävittäjärykmenttien täydennykseksi. Neuvostoliiton vastaisen sodan ensimmäisenä vuonna satakympit saavuttivat vielä ilmataisteluissa menestystä, niin kauan kun vastustajan pääosa oli Polikarpovin vanhentuneita I-16ja I-153-hävittäjiä. Alkuperäisessä kuvatekstissä mainitaan koneiden olevan D-mallia. Osaan hyökkäyskohteista toimintasäde tosin riitti vain toiseen suuntaan: esimerkiksi Oslon Fornebun kentälle hyökkäävien satakymppien tuli laskeutua sinne sen jälkeen, kun kenttä olisi omien laskuvarjojääkärien hallussa. Napapiiriltä Afrikkaan Vuodesta 1941 alkaen raskashävittäjäyksiköt taistelivat Balkanilla, Pohjois-Afrikassa, Sisiliassa, itärintamalla ja myös Pohjois-Norjassa, Pohjois-Suomessa ja Kanaalin rannikolla. Lent neuvotteli, todennäköisesti kevyesti uhkailemallakin, Fornebun norjalaisen varusväen antautumaan hieman ennen omien maahanlaskujoukkojen saapumista. Lännen sotaretkellä ja taistelussa Britanniasta satakympit toimivat edelleen lähinnä pommikoneiden saattotehtävissä, joskin jälkimmäisen loppuvaiheessa yhä enemmän hävittäjäpommittajina. Lukumäärät vain jäivät melko pieniksi. Kaikki oli ryhmitetty Saksaan tai Belgiaan. Taisteluissa brittien hyvin koulutettua ja johdettua Royal Air Forcea vastaan raskashävittäjien heikot puolet tulivat aikaisempaa selvemmin esiin: saksalaisten kokemusten mukaan satakympit, joiden oli tarkoitus saattaa pommikoneita, tarvitsivat itsekin yksimoottoristen hävittäjien saattosuojaa. 210:n käyttöön saanti kuitenkin myöhästyi, ja yksikköä käytettiin hävittäjäpommittajayksikkönä vuonna 1940.. Kävi hieman toisin: ZG 76:n luutnantti Helmut Lent ampui Fornebun alueella alas norjalaisen Gloster Gladiator -hävittäjän, minkä jälkeen saksalainen kone sai ilmatorjuntatulessa sellaisia vaurioita, että joutui tekemään pakkolaskun lentokentälle
Varsinaiseen bravuuriinsa Messerschmitt 110 ylsi yöhävittäjänä.. Tästä huolimatta eräät raskashävittäjälentäjät saavuttivat melko korkeita ilmavoittolukuja. Saksalaisilla eksperteillä oli tapana maalauttaa täydet sadat ilmavoitot erilaisten koristeiden kera peräsimeen, ja täysien satojen ylimenevät yksittäisinä palkkeina tai vastaavina. Hänen on sanottu lisäksi tuhon. Näistä noin 25 satakympillä ja loput sen seuraajalla Messerschmitt 410:llä. Koneesta ei missään vaiheessa tullut sellaista ilmasodan ratkaisevaa tekijää kuin marsalkka Göring oli ennen sotaa hehkuttanut. Ilmataistelijana Messerschmitt 110 oli korkeintaan keskinkertainen ja pärjäsi tilanteissa, joissa vastapuolella ei ollut hävittäjiä tai nämä olivat jo parhaat päivänsä nähneitä tyyppejä. Heistä menestyksekkäin oli Eduard Tratt, joka ampui alas kesästä 1940 lähtien länsija itärintamilla sekä valtakunnanpuolustuksessa 38 Saksan valtakunnan ilmavihollista. Tilanne muuttui keväällä 1944, jolloin valkotähtiset P-51 Mustangit ja P-47 Thunderboltit useimmiten hakkasivat kappaleiksi ilmassa kohtaamansa ilmapuolustuksen kaksimoottoriset. Yllä menestyksekkäin raskas(päivä)hävittäjälentäjä Eduard Tratt, jolla oli 38 ilmavoittoa, ja oikealla yliluutnantti Theodor Weissenberger elokuussa 1943 Petsamossa. 32 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III pin raskas aseistus soveltui lujien amerikkalaisten nelimoottoristen koneiden tuhoamiseen. Tästä seurasi, että satakympin päivähävittäjäversioiden tuotanto päättyi, raskashävittäjäyksiköitä ryhdyttiin aseistamaan Messerschmitt 410:llä ja lopulta yksiköt lakkautettiin; vuodenvaihteessa 1944– 1945 Luftwaffella oli enää kaksi raskashävittäjälaivuetta. Niin kauan kun amerikkalaisten saattohävittäjien toimintasäde ei riittänyt kovin pitkälle Saksaan, saavuttivat raskashävittäjät vielä menestystä. Tratt jäi palaamatta nelimoottoristen pommikoneiden torjuntalennolta helmikuussa 1944
Riittävä toimintasäde ja -aika pitkäpiimäisen partioinnin ja maalinetsinnän mahdollistamiseksi. Ensin mainitun rykmentin kolmoslaivue oli perustettu viimeksi mainitun kakkoslaivueesta loppuvuonna 1941.. SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III 33 neen parikymmentä panssarivaunua ja lento konetta lentotukikohtiin. Lisää seurasi, joskin verkkaisesti: seuraavat kolmen laivueen määrävahvuiset yöhävittäjärykmentit perustettiin vuodenvaihteessa 1941–42. 2 x 30 mm • 2–6 x 20 mm ja taka-ampujalla 1–2 x 7,92 mm Rintamakäyttöön alkaen Loppukevät 1939 Kesä 1941 Kevät 1943 Eräiden Messerschmitt 110 -versioiden teknisiä tietoja . 2. Huippunopeudet, nousunopeudet ja liikehtimiskyvyt olivat yöolosuhteissa toisarvoisia ominaisuuksia. Alkuperäisen kehittelykonseptin mukaan suunnitellun satakympin ohjaamoon mahtui kolmaskin mies. Aaveet yössä Luftwaffeen perustettiin kesäkuussa 1940 ensimmäinen yöhävittäjärykmentti, Nachtjagdgeschwader (NJG) 1. Messerschmitt 110:n ominaisuudet tekivät siitä soveliaan Saksan öisen ilmatilan puolustajaksi. Ammunnan aloitusetäisyys oli yleensä lyhyt, joten pommikoneen taka-ampuja piti vaientaa nopeasti, ennen kuin tämä kykeni havaitsemaan takaa lähestyvän yöhävittäjän. Lisäksi on muistettava mainita Theodor Weis senberger, joka saavutti sodan aikana 209 ilmavoittoa, pääosa näistä PohjoisNorjan ja Pohjois-Suomen alueella. Viimeksi mainituista tärkein oli Junkers 88. Näistä 24:stä 16:lla oli pääkalustonaan Messerschmitt 110, kuudella Junkers 88 sekä 110 C 110 F-4 110 G-4 Pituus (m) 12,7 12,9 Kärkiväli (m) 16,3 16,3 Moottorit ja tehot (hv) 2 x DB 601, 2 x 1 100 2 x DB601F, 2 x 1 350 2 x DB605, 2 x 1 475 Tyhjä / starttipaino (kg) 5 170/6 950 Nopeus (km/h) 560 500 510 Nousunopeus (m/min) 660 Lakikorkeus (m) 10 000 10 900 Toimintasäde (km) 800 1 200 lisäpolttoainesäiliöillä Perusversion aseistus 2 x 20 mm 4 x 7,92 mm lisäksi taka-ampujalla 1 x 7,92 mm 2 x 20 mm • 4 x 7,92 mm lisäksi takaampujalla 2 x 7,92 mm Aseistus, huom. Yöhävittäjärykmentti 3:n Messerschmitt 110G-4. Britit siirtyivät yöhyökkäyksiin kesällä 1940 aluksi haparoiden ja vähäisin voimin, mutta sodan loppua kohti melkeinpä ilmestyskirjamaisiin mittasuhteisiin yltäen. Riittävän raskas aseistus. Tulitusajat jäivät yötaisteluissa varsin lyhyiksi. 1. Siitä huolimatta, että yöhävittäjien taistelumenetelmien kehittyessä hävittäjät saivat maa-asemilta maalinosoitusta (lentosuuntaja -korkeuskomentoja) ja vuodesta 1942 eteenpäin yöhävittäjissä oli tutkat, säilyi maalien visuaalinen etsintä tärkeänä keinona, ja miehistössä kaksi tai kolme silmäparia näki aina paremmin kuin yksi. Esimerkiksi vuodenvaihteessa 1943– 44 Luftwaffessa oli kuusi yöhävittäjärykmenttiä ja kaksi erillistä laivuetta, joiden johdossa oli 24 laivuetta tai laivuetta vastaava määrä erillisiä lentueita. Ilmavoitoista 23 ensimmäistä hän sai satakympillä. Yksi vastasi tehtävästä, lensi ja ampui. Yöhävittäjinä toimivat satakympit ja eräiden pommikoneiden yöhävittäjäversiot. Kaikkiaan niitä oli sodan aikana kahdeksan kappaletta ja lisäksi kaksi yöhävittäjäkoulutusrykmenttiä. Toinen suunnisti ja toimi tutkamiehenä. Tätä miehistön jäsentä saksalaiset kutsuivat radistiksi. Raskaimmin aseistetuissa satakympin yöhävittäjäversioissa oli kahdeksan tykkiä ja taka-ampujalla kaksoiskonekivääri. Lisäja vaihtovarustesarjoilla parempi tulivoima, esim. Kolmas oli taka-ampuja. Yöhävittäjä Varsinaiseen bravuuriinsa Messerschmitt 110 ylsi sen sijaan yöhävittäjänä. Brittien ensimmäiset päiväsaikaan Saksaan tehdyt ilmahyökkäykset loppuvuonna 1939 johtivat suuriin tappioihin vailla menestystä. Pommiripustimilla varustetuilla alaversioilla käytännön pommikuorma 1 200 kg Aseistus, huom. Hävittäjässä on Raskashävittäjärykmentti 76:n tunnus, hainhampaat. Yöhävittäjällä tuli olla: Useamman kuin yhden hengen miehistö
Tätä satakymppiä ei tämän jälkeen korjattu. Tapauksesta vammoitta selvinnyt lentäjä Ernst-Georg Drünkler saavutti kaikkiaan 47 ilmavoittoa. . Yöhävittäjärykmentti 5:n Messerschmitt 110 G on tehnyt pakkolaskun Pohjois-Hollantiin kesäkuussa 1943. Hänellä oli tilillään 121 ilmavoittoa. . Yöhävittäjäyksiköistä valtaosa toimi Saksan ilmatilan puolustuksessa ryhmitettynä joko Saksaan tai Alankomaihin. 34 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III yhdellä Dornier 217, yksi laivue lensi sekä 110:llä että 88:lla. Menestyksekkäin heistä oli HeinzWolfgang Schnaufer, jota kutsuttiin St Trondin aaveeksi. Yöhävittäjälentäjistä 21 saavutti 50 tai enemmän ilmavoittoa. Tai oikeammin kuuluisi sanoa miehistö: yöilmavoitot olivat aina lentäjän ja radisti/tutkamiehen yhteistyötä. Päivänvalo paljastaa öisen ilmataistelun seurauksia. Schnaufer taisteli vain Messerschmitt 110:llä. Heinz-Wolfgang Schnaufer – St Trondin aave.. Sen jälkeen kun maali oli saatu tutkan putkelle, piti lentäjän ohjata tutkamiehen suullisten komentojen mukaan. Moni yöhävittäjälentäjä ampui alas huomattavia määriä vihollislentokoneita. Vuodesta 1942 eteenpäin Italiaan ja itärintamalle sijoitettuna oli yhdestä neljään yöhävittäjälaivuetta. Helppoako. Oli, kunhan kumpikin osasi tehtävänsä ja yhteistyö oli riittävän hyvin harjoiteltu
Luettelossa ei ole tarkoitus listata tarkasti jokaista. A-versiot sisälsivät muutamia prototyyppejä, jotka oli varustettu Junkers Jumo -rivimoottoreilla. Muissa kuin Saksan ilmavoimissa tyypin taistelukäyttö jäi minimaaliseksi. Satakymppiin alun perin tarkoitettu Daimler Benz 601 -moottori tuli kehittelyviivästysten jälkeen tuotantoon loppuvuonna 1938. D:n jälkipään alaversioissa tämä. 35 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III Messerschmitt 110 vientituotteena Saksa toimitti liittolaisilleen Unkarille, Italialle ja Romanialle yhteensä 40 satakymppiä. Kuten muidenkin tuon ajan saksalaisten hävittäjien osalta, satakympistä oli versioiden (eroteltu kirjaimilla) ja alaversioiden (eroteltu numeroilla) lisäksi lisävaruste(Rüstungssatz) ja vaihtovarustesarjoja (Umrüstsatz). Keväällä 1944 Suomen ilmavoimat kehitteli yöhävittäjätoimintaa. Versiot Seuraavassa esitellään Messerschmitt 110:n tärkeimmät versiot. Luku pitää sisällään suoraan tehtailta toimitetut. Moottorit asennettiin C:hen, joka oli satakympin ensimmäinen varsinainen sarjatuotantoversio ja toisen maailmansodan alussa Luftwaffen vallitseva raskashävittäjäversio. Hieman yli 850 kappaletta käsittänyt tuotanto jatkui suunnilleen kesään 1940 saakka. B-versiossa moottorit olivat kuten A:ssa. Sen alkupään alaversioissa oli rungon alaosassa kookas kiinteä 1 050 litran lisäpolttoainesäiliö, jolla tietenkin oli katastrofaaliset vaikutukset lento-ominaisuuksiin. Materiaalitoimitukset jäivät toteutumatta Suomen ja Saksan syyskuisen välien katkeamisen johdosta. Kalustoksi kaavailtiin 15:tä yksimoottorista Bf 109:ää yömittarivarustuksella ja lähteestä riippuen 12:ta tai 15:tä 110G-4:ää. Saksa toimitti myös ennen kesää 1941 Neuvostoliittoon viisi kappaletta lähinnä teknisinä näytekappaleina. Pitkänmatkanhävittäjäksi ja -hävittäjäpommittajaksi tarkoitetun D:n suunnittelu alkoi loppuvuonna 1939, ja palveluskäyttöön se tuli toukokuussa 1940. Se vaikutti myös lentoturvallisuuteen: kerrotaan monen lentokoneen tuhoutuneen lisäsäiliöön kerääntyneiden polttoainehöyryjen takia. Luftwaffen yksiköt ovat saattaneet lisäksi luovuttaa joitakin yksilöitä. B:tä valmistettiin vajaat sata kappaletta, ja se erosi ulkonäöltään myöhemmistä versioista siten, että sen moottorien alla oli suurehkot lieriömäiset jäähdyttimet. Aseistuksena oli neljä kevyttä konekivääriä nokassa ja yksi taka-ampujalla. B oli ensimmäinen versio, jossa nokkaan oli asennettu 20-milliset tykit
Versiossa oli vakiovarusteena pommiripustimet rungon alla ja siivissä sekä alkuperäisestä vahvennettu panssarointi. Tuotantomäärä nousi hieman yli 3 000:een. 36 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III epäonnistunut innovaatio oli korvattu normaaleilla irrotettavilla lisäpolttoainesäiliöillä siivissä, kuten myös kaikissa sen jälkeisissä satakympeissä. Päiväversiot voitiin aseistaa jo aiemmin mainituilla ilmasta ilmaan -raketeilla, neljä per kone. 6 000 Joidenkin lähteiden mukaan pommiripustimilla varustetut satakympit saattoivat kantaa rungon alla kaksi 1 000 kilon ja siivissä neljä 50 kilon pommia. Pommikuorma oli verrattavissa esimerkiksi Junkers 87 Stuka -syöksypommittajaan kuitenkin vailla jälkimmäisen loistavaa pommitustarkkuutta. Niissä kamerat oli sijoitettu rungon pohjaan ohjaamon alapuolelle, mikä edellytti 20 millin tykkien poistamista. Vuodesta 1943 eteenpäin yöhävittäjiin asennettiin useimmiten lisäksi niin sanottu ”vino musiikki” (Schräge Musik). Kesällä 1941 palveluskäyttöön tullut F oli tosiasiassa E varustettuna uusilla 1 350 hevosvoimaa kehittävillä Daimler Benz 601F -moottoreilla. Ensi sijassa hävittäjäpommittajaksi tarkoitettua E-versiota rakennettiin elokuusta 1940 tammikuuhun 1942 vajaat 900 kappaletta. Taistelukoekäytön asteelle jäi sen sijaan 110:n panssarintorjuntaan tarkoitettu lisävarustesarja, joka sisälsi 37 millin tykin rungon alapuolisessa gondolissa. Kasvanut moottoriteho kompensoi massan kasvun, ja F:ää pidettiin kaikista 110-versioista helpoimmin lennettävänä. G:ssä oli kaksi 1 475 hevosvoiman DB 605 -rivimoottoria, ja version rakennetta oli hieman vahvistettu moottorien lisääntyneen painon takia. Tärkeimmät alaversiot olivat G-2 (raskaseli päivähävittäjä) ja G-4 (yöhävittäjä). Kranaattien lähtönopeus oli hieman parempi kuin aikaisemman MG/FF:n, ja tulinopeus oli oleellisesti parempi. Kaikkiaan satakymppejä valmistettiin lähteestä riippuen noin 6 000 kappaletta.. Perusmalleissa oli aseistuksena edelleen nokassa kaksi 20 millin tykkiä ja neljä kevyttä konekivääriä. 110 G Kesällä 1942 palveluskäyttöön tullut ja loppusodan ajan tuotannossa säilynyt G oli tärkein 110-versio. Yöhävittäjä G-4:ssä oli siis parhaimmillaan kaksi 30 millin ja kuusi 20 millin tykkiä ja raskashävittäjä G-2:ssa kaksi 30 ja neljä 20 millin tykkiä, lisäksi takaampujilla oli kaksoiskookoot. B-versiosta alkaen 110:stä valmistettiin tiedustelualaversioita. Taka-ampujan tulivoimaa oli kasvatettu asentamalla entisen konekiväärin tilalle MG 81Z -kaksoiskonekivääri (Z=Zwilling, kaksonen) niin ikään kaliiperia 7,92. Järjestelmä toimi siten, että ohjaamon takaosaan oli asennettu kaksi 20 millin tykkiä, joilla ammuttiin 70 asteen kulmassa ylöspäin. Rungon alle asennettiin etenkin yöhävittäjiin gondoli, jossa oli kaksi 20 millin tykkiä. Useimmiten hävittäjien tulivoimaa kasvatettiin lisäja vaihtovarustesarjoilla siten, että nokan kevyet konekiväärit vaihdettiin kahteen 30 millin tykkiin. Järjestelmä mahdollisti pommareiden pudottamisen niiden heikoiten suojatusta alasektorista. Ampumatarvikkeita vyösyöttöisiin aseisiin mahtui 400 vasempaan ja 350 oikeaan. Alaversio F-4 oli satakympin ensimmäinen tehtaalta saakka yöhävittäjäksi suunniteltu versio. Noin raskas kuorma vei paljon suoritusarvoista, se pidensi jopa nousukiitoa oleellisesti. F:ää valmistettiin noin 500 kappaletta. D:n tuotanto jäi melko vähäiseksi, hieman yli 400 kpl. Kaikkiaan satakymppejä valmistettiin lähteestä riippuen noin 6 000 kappaletta, joista tehtaalta saakka yöhävittäjiksi tarkoitettuja noin 2 500 ja tiedusteluversioita noin 600. Käytännössä hävittäjäpommittajatehtävissä satakympit aseistettiin kahdella 500 tai 250 kilon pommilla rungon alla ja neljällä 50-kiloisella siivissä. Tykit olivat nyt tyyppiä MG151/20. Lentäjän istuimen yläpuolella on peilisysteemi, jonka avulla aseita tähdättiin. Konetta pidettiin hitaana ja vaikeana lennettävänä. Alaversio F-2 oli tarkoitettu pommikoneiden torjuntaan: pommiripustimet oli korvattu mahdollisuudella asentaa siipien alle neljä WGr 21 -ilmasta ilmaan -rakettia
Valvontatutkan kantama oli lähteestä riippuen 150–200 kilometriä, ja sillä saatiin brittihyökkääjistä ennakkohavainto. Edelleen tarvittiin maahan sijoitettuja valonheittimiä, jotta yöhävittäjä kykeni hyökkäämään pommaria vastaan. Ensimmäisessä vaiheessa, kun lentokoneisiin ja maahan sijoitettuja tutkia ei ollut käytössä, öisin liikkuvista brittipommareista saatiin ensihavainto moottorin äänten perusteella. Järjestelmää kutsuttiin nimellä Himmelbett. Tutka Alkuvuodesta 1941 Saksa otti käyttöön maahan sijoitettuja tutkia. Maalinosoitustutkista, joiden kantama oli noin 75 km, toinen seurasi torjuttavaa pommikonetta ja toinen omaa yöhävittäjää. HIMMELBETT Taistelukenttänä yö Saksan yöhävittäjät toisessa maailmansodassa. Kukin pommikone vastasi suunnistuksesta kohteeseen itse, mikä tarkoitti, että koneiden lennot vihollisalueille tapahtuivat maantieteellisesti ja ajallisesti satunnaisesti porrastettuna. Menetelmä oli erittäin epävarma, ja yöilmavoittoja saatiin vain harvoin. 37 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III V uosina 1940 ja 1941 britit olivat Saksaan suuntautuneissa yöhyökkäyksissään liikkeellä suhteellisen pienillä lentokonemäärillä. ”Kuin etsisi kärpästä pimeästä huoneesta”, luonnehti eräs yöilmataistelija. Kullekin torjunta-alueelle tuli yksi Freya-valvontatutka ja kaksi Würzburgmaalinosoitustutkaa – sittemmin tuttuja pelejä suomalaisillekin. Himmelbett perustui joidenkin kymmenien kilometrien levyisiin torjuntaalueisiin, joissa kussakin partioi yksi yöhävittäjä. Kesällä 1940 Saksa ryhtyi luomaan länsirajalleen maahan sijoitettuihin valvontalaitteisiin ja yöhävittäjiin perustuvaa torjuntalinjaa ja -järjestelmää, joka sai nimekseen Kammhuber-linja sen pääkehittäjän kenraali Josef Kammhuberin mukaan. Torjunta-alueille oli ryhmitetty melkoisia määriä valonheitinyksiköitä. Seurantatiedot eli koneiden sijainnit ja liiketekijät siirrettiin johtokeskuksessa taistelunjohtotasolle, minkä perusteella taistelujohtaja antoi radiolla yöhävittäjälle lentosuuntakomentoja. Kun brittipommittaja saatiin usean valonheittimen kiilaan, saattoi alueella toimiva yöhävittäjä iskeä sen kimppuun
Nyt taistelunjohtaja saattoi opastaa yöhävittäjän sellaiseen asemaan, josta tämä kykeni havaitsemaan pommikoneen omalla tutkallaan. 38 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III Luftwaffe kokeili hävittäjiin asennettuja tutkia taistelussa loppuvuonna 1941. Eteenpäin ampuu siis kaksi 30 millin ja neljä 20 millin tykkiä. Järjestely johtui siitä, että FuG 220:n alkupään versioilla oli varsin pitkä 900 metrin minimikantama. FuG 202:n avulla lähestyttiin tältä etäisyydeltä sen omalle minimietäisyydelle, joka oli lähteestä riippuen 150–400 metriä, ja ampuma-asemaan edettiin visuaalisen tähystyksen avulla.. Lentokonetutkalla oli joidenkin satojen metrien minimikantama, eli sen sisällä lentävää kohdetta tutkalla ei nähnyt. Britit käyttivät ensimmäistä kertaa pommittajavirtaa toukokuun lopussa 1942 ”tuhannen koneen hyökkäyksessä” Kölniin. Tulokset jäivät vähäisiksi, ja järjestelmällinen tunkeutujatoiminta jäi pois käytöstä vuoden 1941 loppuun mennessä. Tunkeutujat Vuoden 1941 keväästä alkaen Luftwaffe lähetti brittien ilmahyökkäysten paluulentovaiheessa Britannian päälle yöhävittäjiä ampumaan alas tukikohtiinsa palaavia pommareita – niin tukikohdat kuin kotimaansa yllä lentävät brittipommikoneetkin olivat valaistuja, mikä mahdollisti saksalaishävittäjille maalien löytämisen. Menetelmä kyllästi Kammhuber-linjan torjuntakapasiteetin, koska pommittajavirta ajoi sisään vain yhden tai kahden torjunta-alueen läpi. . Tutkaan perustuva Himmelbettjärjestelmä soveltui suhteellisen hyvin yksittäisten brittipommareiden torjuntaan. Maalien löytäminen oli epävarmaa valaistuksista huolimatta, ja Kanaalin tuolla puolen operoi myös vaarallisia brittien yöhävittäjiä. Ensimmäinen laajaan käyttöön ehtinyt tutka oli FuG 202 Lichtenstein B/C, jonka kantama oli lähteestä riippuen 2,5–4 kilometriä. Laite mahdollisti operoinnin ilman valonheittimiä. Sarjavalmistetut tutkat ilmaantuivat alkuvuonna 1942. Tunkeutujatoiminta ei saavuttanut sille asetettuja toiveita. Satakymppi G-4, jossa lisävarustesarjana kahden 20 millin tykin gondoli rungon alla. Yöhävittäjän loppulähestyminen ampuma-asemiin tapahtui siis edelleen näkökontaktin perusteella. Saksalaiset vastasivat tähän ryhtymällä käyttämään Himmelbettin kullakin torjunta-alueella kahta yöhävittäjää kerrallaan aikaisemman yhden sijasta. RAF kehitti vastatoimena pommittajavirta-menetelmän, jossa pommarit lensivät edelleen ilman muodostelmaa mutta yhtä lentoreittiä pitkin ja aikaisempaa vähemmän ajallisesti porrastettuna. Joskus saksalaiskoneet kuljettivat pommejakin häiritäkseen brittitukikohtia. Antennit paljastavat, että tässä hävittäjässä on kaksi tutkaa: FuG 220 (neljä isoa antennia) ja FuG 202 (pieni antenni keskellä nokkaa)
Tästedes maasijoitteisten valvontatutkien paikantamistietojen perusteella ryhdyttiin ohjaamaan yöhävittäjiä pommittajavirtoihin. Lentokonetutkien kantama kasvoi sodan aikana 6–7 kilometriin. Syntyi Zähme Sau (kesy emakko) -järjestelmä, jossa maalinosoitustutkilla ei enää seurattu omia yöhävittäjiä. Hieman tämän jälkeen yöhävittäjiin ryhdyttiin asentamaan Lichtenstein 212ja 220 -tutkia, joiden häirinnänsietokyky oli aikaisempia tutkia parempi. Suunnistuksesta ja maalin etsinnästä vastasi kukin yöhävittäjä itsenäisesti. Liian moni kokenut veteraani oli kaatunut, täydennyshenkilöstö oli kokematonta, ja polttoainetilanne ei mahdollistanut riittävää lentokoulutusta ennen uusien lentäjien ja tutkamiesten sotapalvelukseen siirtoa. Spick, Mike: Viimeiseen asti. Koala-Kustannus, 2004. Wilde Sau Edellä mainittujen oikeiden yöhävittäjäyksiköiden lisäksi Luftwaffe perusti kesästä 1943 alkaen kolme yksimoottorisilla Messerschmitt 109ja Focke-Wulf 190 -koneilla lentänyttä yöhävittäjärykmenttiä. Tämä menetelmä oli käytössä sodan loppuun saakka. Britit kehittivät ESM-laitteita, joilla he kykenivät havaitsemaan saksalaisten tutkat ja näin väistämään yöhävittäjiä, ainakin teoriassa. Luftwaffen hävittäjä-ässien nousu ja tuho. Moni yöhävittäjälentäjä myös menetti henkensä, kun hänen ampumiensa pommareiden pommilastit räjähtivät liian lähellä. Artikkelin tärkeimpiä kirjallisuuslähteitä ovat Baker, David: Adolf Galland. Yöhävittäjäaselajia koskivat samat heikkoudet kuin muutakin Luftwaffea – viimeistään syksyyn 1944 mennessä se oli menettänyt Saksan öisen ilmatilan hallinnan. Ensimmäisen kerran RAF käytti tätä menetelmää Hampurin suurpommituksissa heinäkuussa 1943. Brittien yöhävittäjien lisäksi Luftwaffen yöhävittäjien uhkana olivat tekniset viat ja varsinkin talvisin vaaralliset lentosäät. Lentävän ja maahenkilökunnan kokemusten karttuessa he oppivat erottamaan tutkahäirinnän oikeista lentokonemaaleista. KoalaKustannus, 2008.. Koala-Kustannus, 1999. Moni yöhävittäjä menetettiin, kun jäätä kertyi siipiin öisiä pilvikerroksia läpäistessä. Näiden Wilde Sau (villi emakko) -yksiköiden maalinosoitus hoidettiin sodan alkuvuosien tapaan maahan sijoitetuilla valonheittimillä sekä paljailla silmillä palavien kaupunkien aiheuttamaa valaistusta avuksi käyttäen. Niiden merkitys jäi marginaaliseksi, ja keväästä 1944 lähtien näitä yksiköitä käytettiin enenevässä määrin päivätorjuntoihin. Elämäkerta. Gunston, Bill: Combat Aircraft of World War II. Salamander Books Limited, 1978 Spick, Mike: Luftwaffen hävittäjä-ässät. Vuonna 1944 RAF ryhtyi partioimaan yöhävittäjillä saksalaisten yöhävittäjien tukikohtien liepeillä ennen yöpommitushyökkäyksiään – mustarististen yöhävittäjien startit ja laskut alkoivat olla riskialttiita. Pommareiden alasampuminenkaan ei ollut aivan vaaratonta; brittien Lancastereissa, Halifaxeissa ja Stirlingeissä oli taka-ampumoissa neljän konekiväärin patteri. Talven 1943–44 heikohkoissa lentosäissä todettiin, että yksimoottoriset hävittäjät eivät olleet yötoimintaan soveltuvaa kalustoa. 39 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III Zähme Sau Britit olivat selvittäneet saksalaisten käyttämän tutkakaluston taajuudet ja ryhtyivät käyttämään tutkahäirintään alumiinisilppua – ”ikkunaa”, kuten Luftwaffe sitä kutsui. He myöskin rupesivat lähettämään omia kaukoyöhävittäjiään pommittajavirtojensa suojaksi, alussa Beaufightereita ja myöhemmin tappavan vaarallisia Mosquitoja
Puolen tunnin ilmataistelun jälkeen osapuolet palailivat tukikohtiinsa – siis ne, jotka kykenivät. MITSUBISHI A6M ZERO Nousevan auringon taivaalla. Japanilaiset hävittäjälentäjät ilmoittivat 27 ilmavoittoa ilman omia tappioita. 40 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III Valkoiseksi maalatut punaisia ympyröitä tunnuksinaan kantavat sulavan virtaviivaiset hävittäjät iskivät kiinalaisten kimppuun auringon suunnasta ja suorastaan hakkasivat nämä kappaleiksi. Tämä oli joka tapauksessa uusi ilmiö japanilaisissa koneissa. Zero oli noussut Aasian ilmasotanäyttämön taivaalle. Havaitsivatko kiinalaiset taistelun tiimellyksessä, että japanilaishävittäjien laskutelineet eivät olleet kiinteät
Tunnetuin japanilaisässä Saburo Sakai, joka sai kahta lukuun ottamatta kaikki 64 ilmavoitostaan A6M Zerolla.. Kiinalainen hävittäjämuodostelma jäi partioimaan alueelle, mutta kohta sen kimppuun iski 13 japanilaishävittäjän osasto. Ne eivät ehtineet; japanilainen muodostelma pommitti kaupunkia ja kaarsi sen jälkeen takaisin tukikohtaansa. Noin 30 neuvostovalmisteista I-16ja I-15bis-hävittäjää starttasi torjuntaan. Syksyllä 1940 Japanin ja Kiinan välinen sota oli raivonnut reilut kolme vuotta. Syyskuun 13. päivänä 1940 Kiinan silloisen pääkaupungin Tshunkingin (nyk. Jälkimmäinen oli pommitusmuodostelman hävittäjäsaatto, joka oli saanut omalta tiedustelukoneeltaan radioilmoituksen kiinalaisista hävittäjistä, ja osaston johtaja Saburo Shindo oli päättänyt palata ja harventaa näitä. Chongqing) ympäristöön ryhmitetyt Kiinan ilmavoimien yksiköt saivat tähystäjiltä varoituksen kaupunkia lähestyvistä japanilaisista pommikoneista. TEKSTI: TIMO SÄYRINEN, KOMENTAJAKAPTEENI EVP . . 41 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III A asialaisille toinen maailmansota alkoi jo vuonna 1937
Tämä johti muun muassa Tyynenmeren sodan aikana yhteistyökyvyn puutteeseen, mikä oli yksi, joskaan ei ainoa tai tärkein syy siihen, miksi Japani hävisi sodan. Maaja merivoimat olivat Japanissa normaalien niille kuuluvien roolien lisäksi myös sisäpoliittisia toimijoita, mikä teki niistä monessa suhteessa kilpailijoita keskenään. . Zero päätyi tehokkaan tutkimuksen kohteeksi. . Amerikkalaiset saivat hävittäjän haltuunsa ehjänä, tai ainakin korjauskelpoisena, ensimmäisenä laatuaan. Mitsubishi A6M Zerosta oli tuleva Tyynenmeren sodan ensimmäisenä vuonna Japanin ilmaherruuden tärkein väline, ja sen maine oli kasvava mittoihin, jotka ylittivät sen todellisen taistelukyvynkin. Alku Loppuvuonna 1937 Japanin merivoimat lähetti maan tärkeimmille hävittäjävalmistajille, Mitsubishille ja Nakajimalle, ominaisuusvaatimukset koskien tuolloin taistelukäytössä olleen merivoimien Mitsubishi A5M -hävittäjän seuraajaa. Air Force World War II Galllery.. Vaatimuksiin kuuluivat 500 km/h vaakalentonopeus, 9 ½ minuutin nousuaika 3 000 metrin korkeuteen, 6–8 tunnin lentoaika, tykki – kevytkonekivääri – kevyt pommiaseistus ja liikehtimiskyvyn oli oltava vähintään yhtä hyvä kuin A5M:llä. Japanin merivoimien ilmavoimat toimi aktiivisesti myös muuten kuin lentotukialuksilta käsin ja myös muita kuin alusja rannikolla sijaitsevia maaleja vastaan. Oikealla: A6M2 Zeron ohjaamo, National Museum of the U.S. Japanin maaja merivoimilla oli omat ilmavoimansa, joiden henkilöstön koulutus ja lentokalusto oli toisistaan täysin eriytynyt. Tulevan hävittäjän kokoakin rajoitettiin, jotta se sopisi lentotukialuskäyttöön. Kuvassa Akutanin Zero Dutch Harborissa heinäkuussa 1942. Tässä vaiheessa lienee syytä kertoa tuon ajan Japanin ilma-aseesta: Japanilla ei ollut, toisin kuin esimerkiksi Suomella, Saksalla ja Isolla-Britannialla, ilmavoimia itsenäisenä puolustushaarana. Ilmasotatoimiin kuuluvasta saavutusten liioittelusta huolimatta taistelu oli loistava tulikaste eräälle toisen maailmansodan legendaarisimmista hävittäjistä. Pääosa tukikohtiinsa päässeistä oli enemmän tai vähemmän vaurioitunut. Esimerkiksi ennen Tyynenmeren sodan alkua Kiinan sotanäyttämö oli jaettu ilmasotaoperaatioalueisiin siten, että maavoimien ilmavoimat toimi Pohjois-Kiinassa ja merivoimien ilmavoimat Etelä-Kiinassa. Yllä: Kesäkuussa 1942 lentotukialus Junyolta startannut A6M joutui tekemään pakkolaskun Akutanin saareen Alaskan Aleuteilla. 42 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III Myöhemmin kävi ilmi, että oikeasti 13 kiinalaishävittäjää ei palannut tehtävästä
A IR FO RC E, TY G RE EN LE ES. 43 U .S
Keveyttä Horikoshi haki myös sillä, että hävittäjään ei asennettu lentäjän ja moottorin suojaksi panssarointia eikä polttoainesäiliötä varustettu itsetiivistyvällä pinnoitteella. Tyyppi 00 viittasi hävittäjän palveluskäyttöönottovuoteen, joka oli japanilaisen kalenterin mukaan vuosi 2600. 00 Palataanpa hävittäjiin. Hävittäjä sai ensilentonsa huhtikuussa 1939. 44 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III Suomen Sotilaan on vaikea arvioida, kuinka suuri osa kaikkiaan noin 11 000 valmistetusta A6M Zerosta sijoitettiin lentotukialuksille. Nakajima katsoi ne mahdottomiksi ja vetäytyi tehtävästä. A tarkoitti lentotukialuskäyttöön tarkoitettua hävittäjää, kuutonen oli järjestysnumero, ja M viittasi valmistajaan. Tietoja tästä välittyi Kiinasta Yhdysvaltoihinkin, jossa ilma. Me tunnemme sen vuotena 1940. Runsaasti alle puoleen osuus kuitenkin jäi. Tuleva hävittäjä rakennettiin osin vuonna 1935 kehitellyllä, tuolloin erittäin salaiseksi luokitellulla kevyellä ja lujalla alumiiniseoksella. Nolla on japaniksi rei tai zero: japanilaiset kutsuivat hävittäjää nimellä Reisen ja Zero-sen. Liikehtimiskyvyn oleellisempaan mutta usein vähemmän miellettyyn ominaisuuteen eli kaartonopeuteen (= nopeus, jolla lentokone muuttaa lentosuuntaansa kaarrossa) vaikuttavat moottoritehot (tehokkaampi = nopeampi kaartaa paremmin) ja siipikuormitus (pienempi kuormitus kaartaa paremmin). Sen viralliseksi nimeksi tuli Mitsubishi A6M tyyppi 00. A6M Zeroja lentotukialus Akagilla valmiina starttiin. Zeron taistelumenestys osoittautui kuitenkin loistavaksi. Amerikkalaiset antoivat Zerolle nimen Zeke. Päämäärä: Pearl Harbor. Lentokonevalmistajat arvioivat suunnitteluvaatimuksia. Ominaisuudet Zero kiidätettiin pikaisesti Kiinan sotaan. Kumma kyllä se ei ennen taistelukosketukseen pääsyä saanut japanilaislentäjien suosiota. Syy tähän oli, että alkuperäisistä suoritusvaatimuksista huolimatta se jäi kaartotaisteluharjoituksissa kakkoseksi jo sotaa nähneelle, neljä vuotta aiemmin palveluskäyttöön tulleelle A5M:lle. Päivämäärä: 12.7.1941.. Mitsubishin pääsuunnittelija Jiro Horikoshi arvioi vaatimusten olevan toteutettavissa, mutta vain jos hävittäjästä tehdään mahdollisimmat kevyt. Tässä kohtaa on syytä muistaa nyrkkisääntö: lentonopeudeltaan hitaampi hävittäjä, tässä tapauksessa A5M, useimmiten kaartaa tiukemmin (= pienemmällä säteellä) kuin nopeampi. Niin ikään pääosa Japanin parhaista hävittäjä-ässistä sai suurimman osan tai kaikki ilmavoittonsa maatukikohtiin tukeutuen
Paperilla melko tehokas aseistus 1940-luvun alun mittapuulla. Pakoputket oli muotoiltu siten, että pakokaasu toi ulos virratessaan hieman lisää työntövoimaa. Mutta oli siinä heikkouksiakin. SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III 45 aseen johto ja suunnittelijat eivät uskoneet niitä. Ilmataistelun aikana ei kannattanut ampua tykin 120 kranaatista montaa maalin ohi: makasiinit tyhjenivät nopeasti, ja sen jälkeen kahden kevyen konekiväärin tulivoima oli melko mitätön. Vihreä naamiomaalaus korvasi vaaleanharmaan värityksen suunnilleen vuodenvaihteessa 1942–1943. Se on P-40, jonka takana on Zero.” Curtiss P-40 oli sodan alussa Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien tärkein hävittäjä, ja P-400 oli oikeasti toisen amerikkalaishävittäjän, Bell P-39:n alun perin Britannialle tarkoitettu vientiversio. Liikehtimiskyvyltään Zero oli ilmiömäinen. Tuon ajan japanilaiset maalit olivat heikkolaatuisia ja alttiita rispaantumiselle liikehtimisrasituksessa ja ilmavirrassa.. Tätä koitettiin myöhemmissä versioissa helpottaa lisäämällä ohjaussiivekkeisiin hydrauliikalla toimivat servot. Ampumatarvikkeita oli vastaavasti 60 ja 500 per ase. Kevytsarjalainen Jo aiemmin todettiin, että Zeron liikehtimiskyvyn edellytyksenä oli keveys, joka johti alhaiseen syöksynopeuteen ja heikkoon kykyyn kestää tulitusta. Seuraus oli arvattavissa ja looginen: lisääntyneet rakennevauriot siivissä ja siivekkeissä. A6M5 on erotettavissa aikaisemmista versioista yksittäisten pakoputkien perusteella moottorin takaosassa. Ihan hyvä tekniikka, kunhan osasi ottaa huomioon, että konekiväärinluotien ja tykin kranaattien lentoradat poikkesivat toisistaan. Ensimmäinen lajissaan Zero oli Japanin ensimmäinen sarjatuotantoon päässyt hävittäjä, jossa oli sisäänvedettävät laskutelineet ja tykkiaseistus. Keskimmäisen Zeron tummanharmaat laikut eivät ole naamiointia. Hävittäjässä oli siivissä kaksi 20 millin tykkiä ja moottoripeltien alla kaksi 7,7 millin konekivääriä. Zeron myöhemmissä versioissa oli enemmän tykin ampumatarvikkeita. Eihän Japani, tuo teknisesti takapajuinen maa, voinut kyetä valmistamaan erityisen taistelukykyisiä hävittäjiä. Eräs amerikkalaisten lentäjien Tyynenmeren sodan alkupuolella kehittämä meemi kuului: ”Mikä on P-400. Niin ikään A6M5:n siipiaseiden putket ja piiput tulivat näkyviin siiven etureunasta; aikaisemmissa versioissa aseet olivat kokonaan siipien sisässä. Virhe. Jälkimmäisestä seurasi lukemattomien japanilaisten hävittäjälentäjien hengen menetys sen . Zeron liikehtimiskykyä suurissa nopeuksissa rajoitti se, että ohjainten poikkeuttaminen rupesi vaatimaan lentäjältä hartiavoimia. Jotkut japanilaiset lentäjät kertoivat ilmataistelussa avanneensa tulen konekivääreillä, ja valojuovien osuttua maaliin ampuivat lisäksi tykeillä. Tykkien kranaattien lähtönopeus oli pienehkö, mikä tarkoitti suurta putoamaa lentoradalla ja suurta hajontaa. Ylhäältä alas: A6M2 malli 11 (Kiina, 1941), A6M2 malli 21 (Alankomaiden Itä-Intia, alkuvuosi 1942) ja A6M5 (Japani, kevät 1945)
Esimerkiksi vaakalentonopeudessa se jäi kakkoseksi vaikkapa juuri P-40:lle. Äskeiset luonnehdinnat koskevat Tyynenmeren sodan alussa taistelukäytössä olleita Zeroja. Ne päihittivät Zeron suorituskyvyssä ja lujuudessa. Zero oli sodan kestäessä Japanin merivoimien tärkein hävittäjä ja ainoa tukialushävittäjä ainakin sen jälkeen, kun rajoitetussa käytössä vielä olleet A5M:t poistettiin taistelukäytöstä keväällä 1942. Sodan vanhetessa liittoutuneet saivat käyttöönsä entistä parempia hävittäjiä: USA:n maavoimien kaksimoottorinen Lockheed P-38 Lightning marraskuussa 1942 ja merivoimien Vought F4U Corsair alkuvuodesta 1943 ja Grumman F6F Hellcat loppukesästä 1943. Myöhemmät versiot tarjosivat parempaa suorituskykyä mutta eivät oleellisesti: vuonna 1943 amerikkalaishävittäjät menivät kirkkaasti ohi. Zeron suorituskyky oli hyvä, mutta ajan mittapuulla ei mitenkään poikkeuksellinen. Tora, tora, tora! Kun Japani hyökkäsi Pearl Harboriin ja veti Yhdysvallat virallisestikin mukaan toiseen maailmansotaan, oli palveluskäytössä hieman yli 500 Zeroa – itse asiassa melko vähän. Vain kymmenen A7M:n prototyyppiä valmistettiin. Muut loivat Japanin ilmaherruuden salamasodassa Filippiineillä ja Itä-Intiassa, siis nykypäivän Indonesiassa ja Malaijilla eli nyky-Malesian ja Singaporen alueilla ja tietysti Hongkongin ja Kiinan ilmatilassa. Hitaasti edennyt kehitysprojekti johti lopulta Mitsubishi A7M Reppu -hävittäjään, jonka prototyyppi lensi ensi kerran toukokuussa 1944. On tietenkin myös huomattava, että sodan ensi kuukausina Japanilla oli ilmassa useimmiten lukumääräinen ylivoima ja hävittäjälentäjien koulutus ja taistelukokemus olivat vastustajaan nähden ylivertaiset. On sanottu, että Zero saavutti Tyynenmeren sodan alussa 12:1-ilmavoittosuhteen. Yhdysvaltain, Britannian, Australian ja Alankomaiden Curtiss P-40:t ja P-36:t, Bell P-39:t Hawker Hurricanet, Grumman F4F Wildcatit ja Brewster F2 Buffalot osoittautuivat alkuvuonna 1942 heikoiksi vastuksiksi. F6F:n on sanottu olleen suurissa nopeuksissa liikehtimiskyvyltäänkin Zeron vertainen. Näistä noin 120 operoi Pearl Harborin hyökkäykseen osallistuneilta kuudelta lentotukialukselta. . Zeron seuraajakysymys Mitsubishi ryhtyi suunnittelemaan Zeron seuraajaa melko aikaisin – itse asiassa merivoimat oli tilannut sellaisen jo niinkin aikaisin kuin loppuvuonna 1940. Zero starttaamassa hyökkäyslennolle loka-marraskuussa 1944 Filippiineillä.. Kawanishi N1K Shiden ja Mitsubishi J2M Raiden tulivat rintamakäyttöön vuonna 1944. 46 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III jälkeen, kun amerikkalaiset kehittivät ilmataistelutaktiikkaansa ja saivat käyttöön Zeroa taistelukykyisempiä hävittäjiä vuoden 1943 alusta lähtien. Liittoutuneiden ylivoimainen sotateollisuus varmisti lukumääräisen ylivoiman viimeistään vuoden 1943 alusta lähtien, ja lentäjienkin laatuerot tasoittuivat ja kääntyivät liittoutuneiden eduksi sodan loppua kohti mentäessä. Tosiasiassa sodan viimeisenä vuonna Japanin ilmatilaa puolustaneilla Zeroilla oli vaikeuksia päästä kaupunkeja ja teollisuutta pommittaneiden B-29 Superfortressien lentokorkeuksille ja saada niitä edes kiinni. J2M oli kömpelö ja hankala lennettävä, ja vaikka se saavuttikin jonkin verran menestystä kotisaarten yllä amerikkalaisten B-29-pommareiden torjunnassa, oli se alakynnessä valkotähtisiä hävittäjiä vastaan. Japani tiedosti Zeron rajoitukset ja kehitti maatukikohdista toimiviksi ilmaherruusja torjuntahävittäjiksi kaksi hävittäjää, joissa poikettiin maan siihenastisista suunnitteluperusteista: liikehtimiskyvyn ja toimintasäteen sijasta panostettiin suorituskykyyn, aseistukseen ja suojaan. Lentokone oli Zeroa raskaampi ja suorituskykyisempi mutta ei tuona aikana taistelukäytössä olleita liittoutuneiden hävittäjiä parempi. Ensin mainittu oli automaattisten ilmataistelulaippojen ansiosta liikehtimiskykyinen, ja sitä pidettiin Japanin merivoimien ainoana hävittäjänä, joka kykeni sodan loppuvaiheessa jotenkuten tasaväkiseen taisteluun amerikkalaishävittäjien kanssa. Tuotantoa haittasivat joulukuussa 1944 sattunut maanjäristys ja tehtaiden pommittaminen maan tasalle seuraavana keväänä
Moottori oli aikaisempaa kookkaampi ja edellytti Zeron eturungon uudelleensuunnittelua, mikä vähensi polttoainekapasiteettia ja laski toimintasädettä tuhannella kilometrillä. Tyyppi 11:stä kehitettiin Nakajima A6M2-N -vesitaso/kellukehävittäjä, jonka liittoutuneet tunsivat nimellä Rufe. Kellukehävittäjien suorituskyky jäi pakostakin normihävittäjiä heikommaksi eikä ensin mainituista yleensä ollut vastusta jälkimmäisille. Tukialustoimintaa varten versio varustettiin taitettavilla siivenkärjillä. TS . Tyyppi 11 oli Kiinassa sotatoimiin ensimmäisenä osallistunut Zeron versio. Liittoutuneet tunsivat tämän version nimellä ”Hamp”. Konetyyppiä valmistettiin noin 1 500 kappaletta, ja se oli Tyynenmeren sodan ensimmäisenä vuonna Zeron päätyyppi. Versiossa oli 14 sylinterin ja 940 hevosvoiman Nakajima Sakae -tähtimoottori. Tuohon aikaan niiden suorituskykyerot pyörälaskutelineisiin hävittäjiin nähden eivät olleet kovin suuria, ja ne saavuttivat Itämeren rannikolla menestystäkin. Se oli tarkoitettu käytettäväksi alueilla, jotka eivät olleet Japanin lentotukialusten operaatiokantamalla ja joille ei oltu suunniteltu tai vielä rakennettu lentotukikohtia. A6M3 ja A6M5 Suorituskyvyn parantamiseksi A6M3:een asennettiin Sakaen uusi versio 21. Kellukehävittäjät eivät ennen toista maailmansotaa olleet mitenkään harvinaisia: muun muassa Saksan merivoimat käytti niitä aktiivisesti ensimmäisessä maailmansodassa. Se tuotti 1 130 hevosvoimaa, ja siinä oli kaksivaiheinen ahdin korkeasuorituskyvyn parantamiseksi. SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III 47 A6M2 A6M2 tyyppi 11 oli ensimmäinen sarjavalmistettu Zero-versio. Kellukehävittäjät. Toki kellukehävittäjät olivat uhka esimerkiksi yksittäisille tiedustelukoneille, ja niillä saavutettiin oman ilma-aseen läsnäolo vähemmän aktiivisilla alueilla suhteellisen pienellä panostuksella. Hävittäjäsuunnittelu on kompromissien tekoa, ja liian usein jälkikäteen tehdyt rakenteelliset muutokset heikentävät muita ominaisuuksia jopa enemmän kuin mitä parannuksilla on haettu. Suorituskykyparannus A6M2:een nähden oli vain marginaalinen. Tämä toimikin mutta johti myös kaartokyvyn marginaaliseen heikkenemiseen. A6M2 tyyppi 21:ssä oli 11:tä suurempi polttoainekapasiteetti ja mahdollisuus lisäpolttoainesäiliön käyttöön. Kesällä 1943 tuotantoon tullut A6M5 oli Zeron lukumääräisesti ja taistelukyT oisessa maailmansodassa lähes kaikki ilmasotatoimiin osallistuneet maat käyttivät vesitasoja ja lentoveneitä tiedusteluun mutta vähemmän taistelutoimiin. Tuotantomäärä jäi silti vähäiseksi, alle sataan. Alkusarjan A6M3:ssa oli lyhennetyt ja suoristetut siivenkärjet, millä haettiin siivekenopeuden eli pituusakselin pyörimisnopeuden parantamista. Suomalaisversiota valmistettiin 120 kappaletta vuosina 1922–1925, ja tyyppi poistui Ilmavoimien käytöstä vuonna 1936. Heikosta suorituskyvystä huolimatta kellukekoneilla syntyi ässiäkin: esimerkiksi Eitoku Matsunaga saavutti kahdeksan ilmavoittoa, joista ainakin osa A6M2-N:llä PohjoisTyynenmeren Aleutien sotanäyttämöllä. Japani oli ainoa maa, jonka arsenaaliin kuului yksinomaan hävittäjäksi tarkoitettu kellukelentokone: Nakajima A6M2-N. Kaksi A6M2-Nkellukehävittäjää harjoituslennolla Japanin yllä. Tuotantomäärään ei kuulu 21:stä kehitetty kaksipaikkainen harjoitusversio A6M2-K, jota tehtiin noin 500. Tosin Suomessa se luokiteltiin meritoimintakoneeksi ja aseistettiin vain kevyillä pommeilla. Suomessa eniten valmistettu moottorilentokone IVL A 22 Hansa oli lisenssillä valmistettu saksalainen Hansa-Brandenburg W.33 -kellukehävittäjä. Konetta valmistettiin hieman alle 1 000 kappaletta alkaen loppukesästä 1942. Tyyppi 21:n toimintasäde käytettäessä laihaa polttoaineseossuhdetta oli lähteestä riippuen 2 600–3 000 kilometriä, mikä tuohon aikaan oli ennennäkemätön. Taistelumenestyksen innoittamana Japanin merivoimat tilasi seuraavan version. A6M3:ssa tykkien ampumatarvikekapasiteetti oli 100 per ase
Japanilaisista paras oli oman tilastonsa mukaan Tetsuzo Iwamoto 202 ilmoitetulla ilmavoitolla, joista pääosa olisi tullut Rabaulin taistelujen aikana 1942–1944. Viimeiset Zerot Muutama A6M5 modifioitiin sodan viimeisenä vuonna yöhävittäjiksi. Tässä versiossa oli japanilaisille melko harvinaiset ylellisyydet: panssarilasi tuulilasissa ja lentäjän istuimen takana panssarisuojus. Taistelumenestys jäi vähäiseksi. Muutama sekunti kuvan ottamisen jälkeen tuli ilmahälytys, ja seitsemän lentäjää starttasi torjuntaan. A6M5b: toinen kevyt konekivääri vaihdettiin 13,2 millin raskaaseen kookoohon. Toisin kuin eräitä armeijan ilmavoimia varten suunniteltuja hävittäjiä, Japani ei toimittanut Zeroja liittolaiselleen Thaimaalle ja perustamalleen Mantshukuon nukkehallinnolle. Sen tärkeimpiä ominaisuuksia oli mainio liikehtimiskyky varsinkin pienissä lentonopeuksissa ja pitkä toimintasäde. A6M5:ssä oli siipeä hieman paksunnettu paremman syöksynopeuden saavuttamiseksi. 48 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III vyltään tärkein versio. Tätä versiota Japani käytti ensi sijassa erikoiseli kamikaze-hyökkäyksiin sodan viimeisenä vuonna. Nishizawa saavutti 87 ilmavoittoa ja katosi kuljetuskoneen matkustajana Filippiineillä syksyllä 1944. Lisäksi niitä nähtiin Kiinassa, jonka sisällissodassa kumpikin osapuoli käytti vähäisiä määriä Zeroja. Varsinkin kun huomioi, että sotaa käytiin usein meren yllä. Tässä kohtaa pitää muistaa, että japanilaisilla lentäjillä ei ollut ilmavoittojen todistusvelvoitetta kuten pääosalla toiseen maailmansotaan osallistuneista ilmavoimista: periaatteessa lentäjän oma ilmoitus riitti ilmavoiton kuittaamiseen. Viitosesta tehtiin kolme alaversiota: A6M5a: tykkien ampumatarvikekapasiteetti kasvatettiin 125:een per ase. Tästä johtuu, että heidän ilmavoitoissaan on todennäköisesti enemmän ilmaa kuin esimerkiksi suomalaisten lentäjien. Moottoripellin alla oli vain yksi kevyt kookoo. Ne aseistettiin lentäjän taakse asennetulla 20 millin viistoon ylöspäin ampuvalla tykillä. Ässät Japanilaisten hävittäjälentäjien kärkinimistä pääosa oli laivaston ilmavoimista, ja melkein kaikki heidän uhrinsa oli pudotettu Zerolla. A6M, seitsemän japanilaista hävittäjälentäjää ja reportteri (takarivi, toinen oikealta) kesäkuun alussa 1942 ilmeisesti Laessa Uudessa-Guineassa. Sen sijaan vielä joitakin vuosia sodan jälkeen entisiin japanilaisiin tukikohtiin jääneitä Zeroja oli ainakin Indonesian ja Thaimaan ilmavoimilla. Virallisten tilastojen mukaan Japanin menestyksekkäin hävittäjälentäjä Hiroyoshi Nishizawa Japanissa vuonna 1943, jolloin hän toimi lentokouluttajana. Jotkut historioitsijat ovat arvioineet todellisen luvun olleen lähellä 80:tä. Moottori oli sama kuin A6M3:ssa. Niin ikään oman tilastonsa mukaan Shoichi Sugita ampui alas yli 120 liittoutuneiden lentokonetta, pääosin Zerolla, mutta hän taisteli ja saavutti sodan lopussa menestystä myös N1K Shidenillä. Mutta Zerolta puuttui kehittelykapasiteetti: hävittäjän myöhemmät versiot eivät tarjonneet oleellista taistelukyvyn lisäystä aikaisempiin nähden ainakaan samassa mitassa kuin vaikkapa euroop. Useimpien lähteiden mukaan oikeasti menestyksekkäin japanilainen hävittäjälentäjä oli Hiroyoshi Nishiza wa 87 ilmavoitolla, joista lähes kaikki ilmoitettiin Uuden-Guinean ja Salomoninsaarten ilmataisteluissa 1942–1943. Ilmeisesti syynä olivat amerikkalaiset tukialushävittäjät.. A6M5c oli Zeron raskaiten aseistettu versio: siivissä oli kaksi 20 millin tykkiä ja kaksi 13,2 millin konekivääriä. Paikka auringossa A6M Zero-sen oli Japanin ilma-aseen valttikortti Tyynenmeren sodan alussa. Sen siipien kärkiväliä oli lyhennetty metrillä ilmanvastuksen vähentämiseksi. . Tuntematon määrä A6M-koneita modifioitiin hävittäjäpommittajiksi asentamalla rungon alle pommiripustin, joka kykeni kantamaan 250 kilon pommin. Lisäbonuksena oli korkea lentäjien koulutustaso
Niinpä kun liittoutuneet saivat käyttöönsä aikaisempaa suorituskykyisempiä hävittäjiä ja ilmataistelunopeudet kasvoivat, Zeron hyviä puolia ei kyetty hyödyntämään kuten sodan alussa. Loppusodan rajoitteistaan huolimatta Zero on varmasti ansainnut paikkansa ilmasotahistorian nostalgisimpien hävittäjien joukossa. Sodan kahtena viimeisenä vuonna edelleen Japanin pääkalustona säilynyt hävittäjä muuttui ottavaksi osapuoleksi Tyynenmeren ilmasotanäyttämöllä. 49 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III A6M2 A6M3 A6M5 A6M2-N Palveluskäyttöön Kesä 1940 Syksy 1942 Kesä 1943 Kevät 1942 Moottori (hv) Nakajima Sakae 12 (940) Nakajima Sakae 21 (1 130) Nakajima Sakae 21 (1 130) Nakajima Sakae 12 (940) Pituus (m) 9,1 9,1 9,1 10,1 Kärkiväli (m) 12 11 11 12 Siipipinta-ala (m 2 ) 22,4 21,3 22,4 Tyhjäpaino (kg) 1 680 1 810 1 780 1 910 Starttipaino (kg) 2 800 2 650 2 730 2 460 Huippunopeus (km/h) 510 540 570 435 Nousukyky 7 min 27 s 6 000 m:n korkeuteen 7 minuuttia 6 000 m:n korkeuteen 6 min 40 s 5 000 m:n korkeuteen Lakikorkeus (m) 10 000 11 000 11 500 10 000 Toimintasäde (km) 2 600–3 000 1 900 1 780 Aseistus 2 x 20 mm 2 x 7,7 mm 2 x 60 kg pommi 2 x 20 mm ja versiosta riippuen 1–2 x 7,7 mm • 0–2 x 13,2 mm 2 x 60 kg pommi 2 x 20 mm • 2 x 7,7 mm 2 x 60 kg pommi Eräiden Mitsubishi Zero -versioiden teknisiä tietoja palaisten Supermarine Spitfiren ja Messerschmitt Bf 109:n versiot. . Mitsubishi A6M5 Model 52.
Huomaa myös että lentokannella ei ole siltarakennelmaa: yleinen piirre Japanin kevyillä tukialuksilla. . Cap Enganon ”osataistelu” Leytenlanhden meritaistelussa, 25.10.1944. TEKSTI: TIMO SÄYRINEN, KOMENTAJAKAPTEENI EVP. Japanilainen kevyt lentotukialus Zuiho Yhdysvaltain Task Force 38:lta startanneiden lentokoneiden hyökkäyksen kohteena. JAPANIN LENTOTUKIALUKSET Lentotukialukseksi muutettiin alun perin muuhun käyttöön rakennettuja aluksia jo ensimmäisen maailmansodan aikana. 50 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III . Tästä taistelupäivästä Zuiho, kuten kolme muutakaan japanilaista tukialusta, ei selvinnyt. Japani otti ensimmäisenä maana maailmassa palveluskäyttöön alusta saakka lentotukialukseksi suunnitellun ja rakennetun aluksen. Huomaa naamioinniksi maalatut keulaja tykkikuviot lentokannella
Kaikki kuusi liittyivät maatai maihinnoususotatoimiin siten, että toinen osapuoli tuki lentotukialuksilla maihinnousua, aiottua maihinnousua tai täydennysjoukkojen kuljetusta, ja toinen pyrki estämään kyseiset toimet. Näissä neljässä taistelussa osapuolten voimasuhteet koskien lentotukialuksia ja taisteluun osallistuneita lentokoneita olivat suunnilleen tasavahvat. SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III 51 K yseinen alus oli tammikuussa 1922 käyttöön tullut Hosho. Japani näki länsimaita aikaisemmin lentotukialukset merivoimien tärkeimpänä aseena. Kido Butaita komensi vara-amiraali Chuichi Nagumo. Vuoden 1942 taisteluista kolme käytiin Salomoninsaarten vesillä osana Guadalcanalin taistelua ja Japanin maihinnousuyritystä Uuden-Guinean Port Moresbyyn ja yksi Midwayllä. Lisäksi kolme oli tuohon aikaan rakenteilla. Kuusi suurta taistelua Yhdysvaltojen ja Japanin välillä käytiin kuusi tukialustaistelua, joista neljä vuonna 1942 ja kaksi vuonna 1944. N A VY. Brittien HMS Hermeksen rakentaminen aloitettin aikaisemmin, mutta se tuli palvelukseen vasta 1924. Hosho oli standardiuppoumaltaan noin 7 500 tonnin alus, ja sen lentokonekapasiteetti oli vain 15–20 konetta. Japani rakensi 1920–1930-lukujen vaihteesta alkaen lisää lentotukialuksia, ja kun sota puhkesi joulukuussa 1941, Japanilla oli 10 lentotukialusta: kuusi raskasta, joiden kapasiteetti oli 70–90 lentokonetta, sekä neljä kevyttä, joihin mahtui 20–30 lentokonetta. Yhdysvalloilla ja Isolla-Britannialla oli syyskuussa 1939 kummallakin seitsemän lentotukialusta. N A VY U .S . Taustalla on lentotukialus Soryu. Maan merivoimiin perustettiin Kido Butai, kuuden lentotukialuksen vahvuinen taisteluosasto, jota Tyynenmeren sodan alkukuukausina 1941–1942 pyrittiin käyttämään koottuna. Yhdysvaltojen taistelulaivojen pudottua pois pelistä Japanin Pearl Harboriin 7.12.1941 tekemän ilmahyökkäyksen takia Yhdysvallat joutui käyttämään lentotukialuksiaan merivoimansa päätaisteluvälineenä. U .S . Japanin tukialukset ja niiden lennostot saavuttivat taistelukokemusta jo Kiinan vastaisessa heinäkuussa 1937 alkaneessa sodassa ja jo aiemminkin Kiinaa vastaan puhjenneissa, nykyään sanottaisiin sotaa pienemmissä kriiseissä. Yleensä amerikkalaisia lentotukialuksia oli . Ne käyttivät lentotukialuksia yksittäin taistelulaivarunkoisten sota-alusosastojen tukena lähinnä pienimuotoisiin ilmahyökkäyksiin ja tiedusteluun. Silti esimerkiksi Pearl Harborin hyökkäyksen kokoista kuuden lentotukialuksen koottua taisteluvoimaa Yhdysvallat käytti ensimmäistä kertaa vasta marraskuussa 1943 Gilbertinsaariston maihinnousujen ilmatuen yhteydessä. Opettaja ja oppilas Japani oli ensimmäinen merivalta, joka kykeni useiden lentotukialusten yhteisoperointiin. Tyyppi 99, toiselta koodiltaan D3A-syöksypommittajia valmiina hyökkäämään Pearl Harboriin. Ja se oppikin tämän melko nopeasti
Zero näyttäisi olevan pommilla aseistettu. A6M Zero kamikaze-syöksyssä kohti lentotukialus USS Lexingtonia Filippiinien Leyten vesillä 5.11.1944. Huomaa iiteen valojuovat ja Zeroon suunnattu Mk 37 -maalinosoituslaite. 52 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III . Tuolloin tuli käyttöön 127 mm:n ja 40 mm:n ampumatarvikkeille herätesytyttimet, jotka paransivat oleellisesti ilmatorjunnan tehoa.. Useimmiten amerikkalaisten sotalaivojen voimakas ilmatorjunta ampui enimmän osan torjuntahävittäjistä selvinneistä japanilaisista lentokoneista mereen varsinkin vuoden 1943 alusta lähtien. Tämä Zero osui maaliinsa mutta ei aiheuttanut vakavia vaurioita
Ylivoimaa Vuoden 1944 tukialustaisteluissa ei vallinnut enää voimasuhteiden tasapaino. Lokakuussa 1944 Leytenlahden taistelussa oli merellä vielä neljä japanilaista tukialusta, viimeistä kertaa taistelussa. Molemmat osapuolet hyökkäsivät toistensa tukialuksia vastaan jotakuinkin yhtä aikaa. 4. Amerikkalaiset olivat japanilaisia edellä elektronisessa sodankäynnissä. SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III 53 merellä japanilaistukialuksia vähemmän, mutta niiden lentokonekapasiteetti oli japanilaisaluksia suurempi – laskettuna alusta kohti siis. Pääosa 19.6. Vain pari amerikkalaista alusta vaurioitui lievästi. Ensi-iskuista selvinneet lentokoneet palasivat tukialuksilleen ja iskivät uudestaan iltapäivällä, ensi-iskuun nähden oleellisesti heikentyneellä voimalla. 5. Taistelupäivän aamuna molemmat osapuolet paikansivat toistensa tukialukset suunnilleen samanaikaisesti. laivasto oli tarkoitus houkutella pohjoiseen, jotta Japanin taistelulaivoista koostuva päävoima olisi päässyt hyökkäämään Keski-Filippiinien San Bernardinon salmen kautta Leytenlahden maihinnousurannalle. Midwayllä japanilaiset myöhästyivät amerikkalaistukialusten paikantamisessa, ja amiraali Nagumon epäröinnin takia USA:n tukialuskoneiden hyökkäys 4.6.1942 aamupäivällä jätti kolme Japanin pääosaston neljästä tukialuksesta palamaan taistelukelvottomina. Taistelua edelsi useiden vuorokausien vaihe, jossa tukialusosastot lähestyivät toisiansa, pyrkivät manövroimaan edullisiin hyökkäysasemiin ja pitivät tiedustelukosketusta vastustajaan. Niitä ei ollut tarkoituskaan käyttää vakavasti otettavaan hyökkäykseen vaan syöttinä: Filippiinien itäpuolella purjehtinut USA:n 3. Siinä välissä Japanin yhden tukialuksen lentokoneilla tehty hyökkäys vaurioitti USS Yorktownia, jonka japanilainen sukellusvene upotti pari päivää myöhemmin. Japani kärsi lentokonemenetyksiä aina USA:ta enemmän, joten heidän ehjäksikin jääneet tukilaivansa joutuivat irtautumaan taistelualueelta saavuttamatta taistelutavoitteita. Seuraavan päivän iltana USA:n ilmahyökkäyksessä upotettiin yksi japanilaistukialus. 3. Lentokonetappioiden epäsuhdan tärkein syy oli, että amerikkalaisilla aluksilla oli tutkat, joiden avulla torjuntaan startanneet hävittäjät voitiin keskittää japanilaisia tehokkaammin oikeille paikoille ja korkeuksille. Kaksi muuta tuhoutui amerikkalaisten sukellusveneiden laukaisemiin torpedoihin. Kumpikin osapuoli joutui vetäytymään lentotukialusten kärsimien vaurioiden ja lentokonemenetysten takia. Midwayn taistelussa amerikkalaisten menestyksen yksi tärkeä tekijä oli onnistunut radiotiedustelu. Viimeisessä Japanin tukialusten tosiasiallisessa hyökkäysoperaatiossa kesäkuussa 1944 Mariaaneilla Japanilla oli viisi isoa ja neljä kevyttä tukialusta amerikkalaisten 15:tä vastaan. 2. Ylivoimaa tasoittivat hieman Japanin maatukikohdista toimineet lentokoneet. N A VY Moni hyvä lentäjän alku menetettiin sadistisen koulutuksen aikana.. Neljäs koki saman kohtalon illalla. Lentokoneiden ja lentäjien tasoerokin oli melkoinen, sodan alusta poiketen amerikkalaisten eduksi. aamupäivällä USA:n tukialusten kimppuun hyökänneistä japanilaislentokoneista ammuttiin mereen. ELSO Midwaytä lukuun ottamatta osapuolten kärsimät tappiotkin olivat suunnilleen tasaväkiset – kolmessa taistelussa Japani menetti kevyet Shohoja Rjudzo-tukialukset ja amerikkalaiset isot Lexingtonja Hornet-tukialukset. Midwayn taistelua lukuun ottamatta taistelut noudattivat suunnilleen seuraavanlaista kaavaa: 1. Tukialuskoneiden lukumääräinen ylivoima oli ainakin 2:1. Taistelussa pääosa amerikkalaisten lentokonetappioista johtui polttoaineen loppumisesta ilmahyökkäyksen kotiinlentovaiheessa. Kolmas laivasto nielaisikin syötin, purjehti pohjoiseen ja upotti kaikki japanilaiset tukialukset aiheuttaen samalla muutaman U .S
Moni hyvä lentäjän alku menetettiin sadistisen koulutuksen aikana. Lentäjiä oli alun alkaenkin liian vähän. N A VA L H IS TO RY A N D H ER IT A G E C O M M A N D. Kahdessa viimeisessä tukialustaistelussa nämä lentokoneet oli pääosin korvattu huomattavasti suorituskykyisemmillä mutta ei asevaikutukseltaan paremmilla Yokosuka D4Y Suisei Judy -syöksypommittajalla ja Nakajima B6N Tenzan Jill -torpedokoneella. Mahdetaanko nykyään täsmäaseillakaan päästä vastaavaan tarkkuuteen, ainakaan muualla kuin asevalmistajien mainosvideoissa. Japanilaisilla isoilla tukialuksilla konevahvuus oli 21 hävittäjää ja 27 kumpaakin muuta konetyyppiä. Torpedokoneita voitiin käyttää myös vaakapommittajina. Japanin merivoimat menetti tukialusten välisissä taisteluissa kaikkiaan 13 lentotukialusta, näistä kuusi vuonna 1942 ja seitsemän vuonna 1944. 54 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III tukalan tilanteen maihinnousurannan pohjoispuolella, kunnes Japanin taistelulaivoista koostuvaa päävoimaa komentava amiraali Kurita päätti irtautua. Sodan alussa syöksypommittajana toimi niin ikään kiinteälaskutelineinen Aichi D3A, jonka liittoutuneet tunsivat nimellä Val, ja torpedokoneena Nakajima B5N Kate. Amerikkalaiset sukellusveneet upottivat kaksi, muut saivat ratkaisevat vaurionsa amerikkalaisilta tukialuksilta startanneissa ilmahyökkäyksissä. Tosin koulutus oli osittain pikemminkin kovaa kuin hyvää. Tukialuskoneet Yhdysvaltalaisten lentotukialusten lailla japanilaisillakin oli kolmenlaisia lentokoneita: hävittäjiä, torpedopommittajia ja syöksypommittajia. Kone poistuikin tukialuskäytöstä varsin nopeasti Japanin ja USA:n välisen sodan alussa. Joidenkin lähteiden mukaan äskeisten lisäksi oli vielä kymmenkunta konetta reservissä. Zerojen hylkyjä Laessa Uuden Guinean pohjoisrannikolla syyskuussa 1943, jolloin tukikohta oli jo liittoutuneiden hallussa. Kova koulu Japanilaiset tukialuslentäjät olivat luultavasti maailman parhaiten koulutettuja lentäjiä – ainakin mitä yksilösuorituksiin tulee – vielä Tyynenmeren sodan ensimmäisenä vuonna. Kun koulutustaso laski rankasti sodan kuluessa, oli pakko siirtyä pikakoulutusohjelmiin ja tinkiä vaatimuksista. Japanilla oli kaksi tukialushävittäjätyyppiä: Mitsubishi A5M Claude ja Mitsubishi A6M Zero. Ensin mainittu oli vuonna 1936 palvelukseen tullut yksitasoinen kiinteälaskutelineinen lentokone, joka ei enää 1941–1942 soveltunut sotatoimiin. . U .S . Esimerkiksi kun japanilaiset tukialussyöksypommittajat upottivat huhtikuun alussa 1942 Ceylonin vesillä brittilentotukialus HMS Hermeksen ja kaksi raskasta risteilijää, osui ilmahyökkäyksissä 80–85 % pommeista kohteisiinsa
…ja aurinko nousee Tyynenmeren sodassa Yhdysvaltain merivoimat menetti neljä raskasta, yhden kevyen ja kuusi saattuetukialusta. Aiheesta lisää: Gunston, Bill: Combat Aircraft of World War II. Esimerkiksi vuonna 1942 Tyynellämerellä uponneista 10 lentotukialuksesta ainakin kuudessa polttoaineräjähdyksellä oli ratkaiseva rooli. 55 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III Tappiot Kuusi japanilaista tukialusta ja saattuetukialusta jäi muulloin kuin tukialustaisteluissa sukellusveneiden torpedojen saaliiksi. Toisen maailmansodan parhaat hävittäjät. U .S . Tänään Japanin itsepuolustusjoukkojen merivoimat on fregattien ja niitä isompien sotalaivojen määrässä ja luulNAKAJIMA B5N, jota liittoutuneet kutsuivat Kateksi, oli Japanin laivaston torpedokone, joka voitiin varustaa vaihtoehtoisesti myös pommeilla. Ainakin näihin päiviin saakka Japani on operoinut näiltä aluksilta ainoastaan helikoptereilla, sillä aluksilta puuttuvat katapultti ja keulahyppyri, joista jompaakumpaa tarvitaan kiinteäsiipisten ilma-alusten lähtöön. Japanin aurinko nousee taas. Osprey Publishing, 1998. Lentotukialuksia Japanilla ei ole, ainakaan virallisesti. tavasti myös koko merivoimien taistelukyvyssä mitaten jälleen eräs maailman voimakkaimmista merivoimista. Näiden 19 000–27 000 tonnin uppouman alusten ilma-aluskapasiteetti on 18–28. Alus upposi vaurioidensa takia. Yksi oli jo alussa mainittu Hosho, jota oli sodan aikana käytetty vain koulutukseen. Neljästä kaksi oli vaurioitunut ilmahyökkäyksissä siinä määrin, että ne olivat palveluskelvottomia. Yorktownin upotti lopulta japanilainen sukellusvene. Yhdestätoista kolme, kaikki raskaita, saivat ratkaisevat vaurionsa Japanin lentotukialuskoneiden ilmahyökkäysten seurauksena vuonna 1942. Japani rakensi Tyynenmeren sodan aikana viisi lentotukialusta. Melkein yhtä paha vaikutus oli kaasuuntuneella polttoaineella, jonka massaräjähdys vaurioituneessa aluksessa aiheutti joko aluksen uppoamisen tai kohtalokkaan vaurioitumisen. Gummerus 2012. Lisäksi se otti palveluskäyttöön kolme sodan alussa rakenteilla ollutta alusta. Kate-yksiköt kärsivätkin sodassa raskaita menetyksiä, ja konetyyppi vedettiin taistelukäytöstä vuonna 1944. Japani myös muutti sodan aikana kymmenkunta muuta alusta lentotukialuksiksi ja saattuetukialuksiksi. Salamander Books Limited, 1978 Holmes, Tony: Taistelu ilmojen herruudesta. Maan teollinen kapasiteetti ei mitenkään kyennyt vastaamaan Yhdysvaltojen kapasiteettiin eikä myöskään korvaamaan vuonna 1942 menetettyjen lentotukialusten taistelukykyä. Tärkein asevaikutus, jolla lentotukialuksia upotettiin, oli vesirajan alapuolelle saatu iso reikä – käytännössä siis torpedo-osuma. Alukset ovat normaaleita hävittäjäaluksia oleellisesti suurempia, ja niiden ulkonäkö muistuttaa enemmän lentotukialusta kuin hävittäjää: niissä on koko aluksen pituinen lentokansi, jonka reunassa on siltarakennelma. Sodan päättyessä pinnalla oli neljä japanilaista lentotukialusta. Mutta Japanin hankkimat Lockheed Martin F-35B Lightning -pystysuoraan nousevat ja laskevat monitoimihävittäjät mahdollistavat näiden alusten taistelukyvyn ja ehkä käyttöperiaatteidenkin laajentamisen ihan oikeiden lentotukialusten kaltaisiksi. Miehistö heittää räjähdysalttiita ampumatarvikkeita yli laidan. Vaikka se menestyikin sodan alun taisteluissa, teki heikko aseistus (vakiona yksi 7,7 mm:n konekivääri taka-ampujalla ja joissakin versioissa lisäksi siivissä kaksi) siitä haavoittuvan. Toki lentokoneiden ja koulutettujen lentäjien puute sekä taistelujen luonne estivät kahden muunkin lentotukialuksen taistelukäytön. Sakaida, Henry: Imperial Japanese Navy Aces 1937–45. Vuoden 1942 jälkeen japanilaisilla lentotukialuksilla ei ollut sodan kulun kannalta roolia eikä toimintakykyä. Ilmahyökkäyksessä vaurioitunut ja pahasti kallistunut Japanin lentotukialus Zuikaku Cap Enganon taistelussa 25.10.1944. Se oli Japanin viimeinen Pearl Harborin hyökkäykseen joulukuussa 1941 osallistunut lentototukialus, joten amerikkalaisille tällä upotuksella oli aivan erityinen sensaatioarvo.. Mutta sillä on neljä alusta, joita on kutsuttu helikopterihävittäjiksi. N A VA L H IS TO RY A N D H ER IT A G E C O M M A N D . Kaksi upotettiin ilmahyökkäyksillä Japanin satamiin vielä kesällä 1945. Tosiasiallisesti ”tukialustaistelussa upotettu” tarkoitti useimmiten, että käyttökelvottomaksi vaurioitunut ja palanut tukialus upotettiin omilla torpedoilla komentavan amiraalin päätöksen jälkeen
56 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III LOCKHEED P-38 LIGHTNING . TEKSTI: TIMO SÄYRINEN, KOMENTAJAKAPTEENI EVP
Valoja savujuovat risteilevät taivaalla. Tusinan verran valkotähtisillä kansallisuustunnuksilla varustettua kaksimoottorista ja -pyrstöistä hävittäjää iskee Pohjois-Ranskan Amiensin lähellä sijaitsevaan Luftwaffen Saint-Quentinin tukikohtaan. Alueen ylle lentää hetken päästä 40 Luftwaffen Hävittäjärykmentti 6:n kakkoslaivueen Focke-Wulf 190A:ta. Kuusitoista paloja räjähdyspilveä tarkoittaa yhtä monen Focke-Wulfin tuhoutumista. 57 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III Elokuu 1944, sotakesä. Ne käyvät tukikohtaan rynnäköivien USAAF:n Lockheed P-38 Lightning -koneiden kimppuun takaa ylhäältä päin. Muut mustaristiset irtautuvat lopulta Reimsin suuntaan.. Pommit, kranaatit ja luodit rusikoivat tukikohdan rakenteita ja muutamia parkkeerattuja lentokoneita. Vielä yksi P-38 syöksyy maahan, mutta sitten ilmataistelu muuttuu yksipuoliseksi. Lisää amerikkalaisia lentää taistelualueelle: kaksi uutta P-38-laivuetta yllättää tällä kertaa saksalaiset takaa ylhäältä. Kuusi amerikkalaista hävittäjää kohtaa nopeasti lentonsa pään
Se mahdollisti ainakin teoriassa tehokkaan tulituksen pitkälle, siipiin asennettuja aseita kauemmaksi: jälkimmäisessä aseet (useimmiten) säädettiin ampumaan yhteen pisteeseen tietylle etäisyydelle, jolloin tehokkaan tulituksen alue oli jonkun matkaa edellä mainitun pisteen etuja takapuolella. Tykki vaihtui pian 37 mm:stä 20-milliseen. Amerikkalaisen näkemyksen mukaan P-38 pystyi ampumaan tehokkaasti 1 000 jaardin (910 metrin) etäisyydelle. 2) Moottoreissa pakokaasuahtimet, jotka antoivat mekaanista ahdinta paremman hyötysuhteen. XP-38 lensi ensimmäistä kertaa tammikuussa 1939. Lockheed esitteli lopullisen prototyyppisuunnitelmansa ilmavoimille, ja kesäkuussa 1937 osapuolet sopivat hävittäjän prototyypin valmistamisesta. Se alkoi olla Luftwaffen arkea kesällä 1944. Sen vastaperustettu suunnittelutoimisto, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Skunk Works, tutki erilaisia, osin futuristisenkin oloisia lentokonekonstruktioita. Tästä koneesta kehittyisi P-38, joka tuli armeijan ilmavoimien (USAAF, US Army Air Force) palveluskäyttöön kesällä 1941. Skunk Works Lentokonevalmistaja Lockheed ryhtyi suunnittelutyöhön. 3) P-38 oli aseistettu yhdellä tykillä ja neljällä konekiväärillä, jotka oli kaikki asennettu nokkaan. Todennäköisesti saksalaislentäjien joukossa oli myös vasta lentokouluista tulleita kokemattomia miehiä. Japanin vastaisessa ilmasodassa P-38 oli ilmavoittojen määrän perusteella laskettuna Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien menestyksekkäin hävittäjä. Muut olivat North American P-51 Mustang, jonka esittelimme aiemmassa Hävittäjät-erikoisnumerossamme, ja Republic P-47 Thunderbolt. Aseiden keskittäminen nokkaan oli melko harvinainen järjestely aikana, jolloin P-38 tuli palveluskäyttöön. P-38:n tulivoimainen keskitetty aseistus. Tässä taistelussa amerikkalaiset kuitenkin saivat yllätysmomentin ennen kaikkea lentäjien paremman koulutustason takia: saksalaislaivue oli entinen Raskashävittäjärykmentti 26:n kakkoslaivue, joka oli vaihtanut kaksimoottoriset Messerschmitt 410:nsä Fockeihin vajaata kuukautta aikaisemmin, eikä se varmasti kyennyt vielä saamaan uusista hävittäjistään parasta taistelutehoa irti. Hävittäjän prototyyppeihin kaavailtiin erilaisia kaliipereja, mutta ensimmäisissä sarjaversioissa aseistus oli 1 x 37 mm:n tykki ja 4 x 12,7 mm:n konekivääri. Helmikuussa 1937 Yhdysvaltojen armeijan ilmavoimat antoi suoritusvaatimukset uudelle hävittäjälle: kaksi moottoria, 360 mailin (580 km) vaakalentonopeus tunnissa, nousukyky 20 000 jalkaan (6 100 metriin) kuudessa minuutissa ja hyvä taistelukyky korkealla. Tämä innovaatio toki yleistyi lähivuosina. . U S N AT IO N A L A RC H IV ES. Tämä tietenkin edellytti, että lentäjä kykeni ottamaan tarvittavan ennakon ja huomioimaan luotien ja kranaattien putoamat eri ampumaetäisyyksille. Osassa niistä oli kaksi runkoa, ja joissakin moottorit kaavailtiin asennettavaksi runkoon työntö–veto-periaatteella. 58 F ocke-Wulf 190:tä voitiin tietysti pitää P-38:aa parempana hävittäjänä. Toisessa maailmansodassa ilmavoitot yli 250 metrin etäisyydeltä ammuttuna olivat harvinaisia, ja menestyksekkäimmät ässät pyrkivät ampumaan vasta, kun viholliskone täytti koko tuulilasin. Keskellä 20 millin Hispano M2 -tykki, ympärillä neljä 12,7 millin M2 Browning -konekivääriä. P-38:ssa oli kaksoisrungon lisäksi kolme tuon ajan hävittäjille harvinaista ominaisuutta: 1) Nokkapyörälaskuteline, joka mahdollisti paremman näkyvyyden eteenpäin startissa ja laskukiidon aikana. Lockheed P-38 Lightning oli yksi Yhdysvaltojen armeijan ilmavoimien kolmesta tärkeimmästä hävittäjästä
Uuden-Guinean ja Salomoninsaarten sotanäyttämö . 59 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III . Yksi 2000-luvun noin kymmenestä lentokelpoisesta P-38:sta Kalifornian Chinon lentokentän ilmatilassa vuonna 2009.
60 VALOJUOVAT halkaisevat pimeyttä, kun P-38:n aseistusta tarkkuutetaan öiseen aikaan.
Sodan loppupuolen mittapuulla P-38 ei kuulunut kärkihävittäjiin: sen loppupään versiot eivät paremmista moottoritehoista huolimatta tuoneet oleellisia suorituskykyparannuksia, ja tuohon aikaan amerikkalaisilla ja briteillä oli huomattavasti parempia hävittäjiä, sellaisia olivat Luftwaffen Bf 109:n ja Fw190:n viimeiset versiotkin. Liikehtimiskyvyltään P-38 oli kaksimoottoriseksi hävittäjäksi hyvä. Saksalaisilla hävittäjälentäjillä oli hieman toisistaan poikkeavia näkemyksiä P-38:n kaartokyvystä – eräät väitteet yksimoottorisia hävittäjiä paremmasta kaartokyvystä ovat hieman epäilyttäviä, koska P-38:n starttipaino oli esimerkiksi Bf 109:ään verrattuna yli kaksinkertainen ja siipikuormituskin suurempi. Suorituskyvyltään P-38 oli loistava, ainakin vielä palvelukseen tulovuonnaan 1941. Yksi 20-millisen osuma, niin peräsimet irtosivat.” . Eräät japanilaisässätkään eivät pitäneet P-38:aa liikehtimiskykyisenä. Periaatteessa hyvää korkeatoimintakykyä haittasi pakokaasuahtimien epäluotettavuus korkealla. Yllä P-38 Lighting – The Plane of the Month – alkuperäisessä lehtimainoksessa vuonna 1943. Lentomestari Takeo Tanimizu, jolla oli 32 ilmoitettua ilmavoittoa, piti niitä matalissa korkeuksissa jopa helppoina vastustajina: ”Niiden heikoin kohta oli peräsimet. Alla P-38G Lightning lentokentällä Guadalcanalissa 1943. Se oli ensimmäinen sarjatuotannossa ollut 640 km/h vaakanopeuteen kyennyt lentokone. 61 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III Arvioita P-38:ssa oli kaksi Allison V-1710 -12-sylinteristä rivimoottoria, josta ajan myötä kehittyi tehokkaampiakin versioita. ”Niiden heikoin kohta oli peräsimet. Yksi 20-millisen osuma, niin peräsimet irtosivat.”. P-38:n heikohko siivekenopeus eli kyky lentää kiertäen pituusakselinsa ympäri parani hieman, kun hydraulisesti toimivat ohjaussiivekkeet tulivat käyttöön myöhemmissä versioissa. Nousukyky oli lähteestä riippuen noin 1 000 m/ min ja aikansa parhaimmistoa, ja Tyynenmeren alueella se oli palvelukseen tuloaikanaan parhaiten nouseva hävittäjä
Fighter Squadronin P-38-parvi jossakin Aleutien saariston taivaalla. Taisteluissa P-38:t olivat mukana saattamassa japanilaisia tukikohtia pommittaneita pommikonemuodostelmia, vähentämässä japanilaisten lentokoneiden määrää ja osin rynnä. 343. Jyrkissä syöksyissä sen nopeus saattoi kiihtyä vaarallisen mach-arvon yli. Kyseessä oli valokuvaustiedusteluversio F4. Niin ikään Uuden-Guinean kaakkoisrannikon Port Moresbyn ja Milne Bayn alueille tukeutuneet liittoutuneet ottivat haltuun tämän maailman kolmanneksi suurimman saaren pohjoisrannikon loppukesään 1944 mennessä. Kun japanilaisten ilmahyökkäys Guadalcanalia vastaan hiipui vuoden 1943 alussa, ryhtyivät liittoutuneet etenemään Salomonin saaristoa pitkin kohti alueen tärkeintä Japanin tukikohtaa Rabaulia. Tyypin ensimmäinen taistelukosketus lienee ollut toukokuussa 1942, kun Islannista startannut P-38 ampui alas saksalaisen Focke-Wulf 200 Condor -tiedustelukoneen. Fighter Groupiin kuuluneen 54. Marraskuussa 1942 P-38:t pääsivät tositoimiin japanilaisia vastaan, kun amerikkalaiset lähettivät aluksi muutaman laivueen Uuteen-Guineaan ja Salomoninsaarten Guadalcanaliin sekä Luftwaffea vastaan Pohjois-Afrikassa liittoutuneiden maihinnousujen jälkeisissä Tunisian taisteluissa. Menemättä syvemmälle aerodynamiikkaan seurauksena saattoi olla tilapäinen tai maahansyöksyyn johtava ohjauskyvyttömyys tai jopa hävittäjän hajoaminen ilmassa. Sen korkeatoimintakyky yhdessä saaren tutkavalvonnan kanssa mahdollistivat hävittäjätorjunnan, koska amerikkalaiset pystyivät hyökkäämään japanilaisten lentokorkeuksia ylempää. Joitakin koeja muita lentäjiä menetti näissä tapauksissa henkensä. Guadalcanal P-38:sta tuli tärkeä hävittäjä japanilaisten Guadalcanaliin tekemien ilmahyökkäysten torjunnassa. 62 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III Debyytti P-38:ssa oli lentäjälle hengenvaarallinen ominaisuus, johon ei edes tarvittu viholliskosketusta. Ilmiö saatiin hallintaan lisäämällä P-38:n siipien alapinnalle nostovoiman säätelyyn tarkoitetut syöksylaipat (dive flaps). Kesällä 1942 USAAF siirsi P-38:ja Britanniaan, mutta niiden taistelukäyttö jäi vähäiseksi vielä tuolloin. Punareunaiset kansallisuustunnukset kertovat elettävän kesää 1943.. Torjuntamuodostelmissa F4F Wildcatit, P-40 Warhawkit ja P-39 Airacobrat ryhmitettiin matalammalle. Operatiivisessa käytössä P-38 oli ensimmäistä kertaa toukokuussa 1942 Australiaan sijoitetun amerikkalaisen tiedusteluyksikön riveissä. Nämä tulivat tosin käyttöön vasta vuonna 1944
Syksyllä 1943 ja keväällä 1944 raskaiden pommarien saatto siirtyi yhä enemmän P-47 Thunderboltien ja P-51 Mustangien tehtäviksi, ja sodan loppua kohti P38:t iskivät yhä enemmän maakohteita vastaan. Alkuperäisen kuvatekstin mukaan piirros on lokakuulta 1943, jolloin yksikkö tukeutui Nuthampsteadiin Englantiin. Alempana P-38H, 38. Squadron/55. Erään selityksen mukaan USAAF:n käytössä ei vielä tuolloin ollut riittävästi irrotettavia lisäpolttoainesäiliöitä. Ensimmäinen amerikkalaisten ilmahyökkäys Saksaan tapahtui 27.1., vielä toistaiseksi ilman hävittäjäsuojaa. P-38F:n tuotanto alkoi tammikuussa 1942. Ylinnä P-38F, USAAF:n 13. Niin ikään sodan loppuvaiheissa joihinkin P-38-koneisiin asennettiin H2S-maastonseurantatutkat, ja niitä käytettiin huonossa säässä pommitusmuodostelmien kärkikoneina: lentäjä pudotti pommit tutkakuvan perusteella, ja muodostelman muiden koneiden oli tarkoitus pudottaa omat pomminsa samanaikaisesti. Toisen maailmansodan kenties tärkeimmällä ilmasotanäyttämöllä, Englannin kanaalin yllä ja Saksan ilmatilassa, P-38 oli USAAF:n ensimmäinen saattohävittäjä sen Saksassa sijaitsevia kohteita vastaan kohdistuneissa ilmahyökkäyksissä. Siinä ja sitä seuraavissa versioissa oli siipiripustimet pommeja ja lisäpolt. Punareunaiset kansallisuustunnukset olivat kuitenkin käytössä vain kesäkuun lopusta elokuun puoliväliin. Ylipäätään P-38:n suuri toimintasäde ja kaksi moottoria soveltuivat Tyynenmeren pitkille etäisyyksille ja lennoille meren yllä – kahdesta moottorista oli varaa menettää yksi ja silti vielä pääsi kotiin. Aseet oli sijoitettu hävittäjän poikittaisakseliin nähden epäsymmetrisesti, millä haettiin häiriötöntä patruunoiden vyösyöttöä. Versiot P-38:n ensimmäiset sarjaversiot oli tarkoitettu ensi sijassa pikku lastentautien havaitsemiseen ja korjaamiseen. Saksalaiskoneita lensivät Kanaalin rintamalla, Pohjois-Afrikassa ja Neuvostoliitossa taistelukokemusta ja -menestystä niittäneet lentäjät. ilma-armeija. Menestys ei ollut tähtitieteellinen, vaikka liittoutuneiden ehdoton ilmaylivoima ja saksalaisten vaikeudet toimittaa täydennyksiä Pohjois-Afrikkaan käänsivät taistelun liittoutuneiden eduksi niin ilmassa kuin maassakin. Myöhemmin P-38:t olivat mukana riistämässä akselivalloilta ilmaherruutta Sisiliassa ja Italian mantereella, ja ne saattoivat muun muassa Romanian öljykenttiä pommittaneita B-24ja B-17-muodostelmia. Fighter Groupin hävittäjä. Sama toistui amerikkalaisten noustua maihin Filippiineillä lokakuussa 1944 ja jatkui aina sodan loppuun saakka – Luzonin saaren pohjoisosa pysyi Japanin hallussa sodan loppuun saakka, vaikka sen ilmaase Filippiineillä oli lamautettu kevääseen 1945 mennessä. Aluksi ne eivät seuranneet pommareita Pohjanmeren rannikkoa pidemmälle, vaikka toimintasäde olisi kyllä riittänyt. Lockheed P-38J Lightningin ohjaamo. ilma-armeijaan kuuluneen 347. Tuolloin elettiin alkuvuotta 1943. Algerian ja Tunisian taivailla joillakin USAAF:n lentäjillä oli vasta vähän taistelukokemusta, ja heidän ohjaamansa hävittäjät päätyivät vuodenvaihteessa 1942–1943 ilmataisteluihin Luftwaffen vähintään samantasoisia Messerschmitt Bf 109ja tuon ajan parhaimpia hävittäjiä Focke-Wulf 190 -koneita vastaan. Kylmää kyytiä Saksalaiset kohtelivat P-38:a kaltoin, ainakin aluksi. . Mutta pian P-38:t liittyivät muodostelmiin. Ensimmäinen taistelukykyiseksi luonnehdittu versio oli P-38E, jota valmistettiin reilut 200 kappaletta vuoden 1941 lokakuusta lähtien. SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III 63 köimässä maaja merimaalejakin vastaan. Lightning-konetta ohjattiin hävittäjille epätyypillisesti ratilla ohjaussauvan sijasta.. Fighter Group, 8. Tässä versiossa vakiintui aikaisempien testausten jälkeen yhden tykin ja neljän konekiväärin aseistus. Yksikkö oli keväällä 1943 ryhmitetty Guadalcanalille
Viimeisenä tyypistä luopui Honduras vuonna 1965. Vientiversiot USA toimitti ilman pakokaasuahtimia ja varustettuna samaan suuntaan pyörivillä potkureilla, alkuperäisissä ne pyörivät ulospäin eli vasen vastaja oikea myötäpäivään. Siis ilman P-38-määritelmää. Elokuusta 1943 eteenpäin massavalmistetuissa Jja L-versioissa jäähdytys siirrettiin moottoreitten alapuolelle, mikä antoi myöhäisille versioille aikaisempia hieman vähemmän virtaviivaisen ulkonäön. Näitä kolmea versiota valmistettiin yhteensä noin 2 200 kappaletta. Aseissa oli suuliekkien vaimentimet. 64 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III toainesäiliöitä varten. Pieniä määriä P-38-koneita toimi Italian ja Latinalaisen Amerikan maiden ilmavoimissa sodan jälkeen. Yhdysvallat luopui P-38:sta vuonna 1949. Yöhävittäjissä oli kahden hengen miehistö: tutkaoperaattori istui lentäjän takana melko selvästi näkyvän kuomun laajennuksen alla. L-versioista 75 modifioitiin yöhävittäjiksi, joille annettiin koodi M. F:ää seurasivat kesäkuussa G ja seuraavan vuoden toukokuussa H. Hieman vajaat 1 500 P-38:aa valmistettiin tiedustelukoneiksi jo tuotannon alkupäästä lähtien. Tiedustelijoita ja yöhävittäjiä J:hin tulivat jo aiemmin mainitut syöksylaipat ja hydrauliikalla tehostetut ohjaussiivekkeet. . Tuloksena oli siinä määrin heikkosuorituskykyinen versio, että se ei koskaan päätynyt taistelukäyttöön. Huippunopeuden sanottiin olleen vain 480 km/h. Pituus 11,5 m Kärkiväli 15,9 m Siipipinta-ala 30,5 m 2 Tyhjäpaino Keskimäärin noin 5 750 kg Starttipaino 7 000–9 800 kg Huippunopeus 630–670 km/h Nousukyky 900–1 160 m /min Lakikorkeus 11 500–13 500 m Toimintasäde 1 500–3600 km Aseistus 1 x 20 mm, johon 150 kranaattia, 4 x 12,7 mm, 500 patruunaa per ase. Tiedusteluversioiden tyyppimerkinnät olivat Lockheed F-4, F-4A ja F-5 A, B, C ja E. P-38 viennissä Britannia ja Ranska tilasivat yhteensä 667 P-38:aa jo maaliskuussa 1940. Valmistuttuaan niistä tuli P-38E:n variantteja, ja niitä kutsuttiin Model 322B:ksi ja 322F:ksi. Joissakin lähteissä on mainittu USA:n toimittaneen Neuvostoliitolle P-38-koneita. Bong taisteli Uudessa-Guineassa ja Filippiineillä, McGuire äskeisten lisäksi Aleuteilla Pohjois-Tyynellämerellä. Molemmat saivat maansa korkeimman kunniamerkin Medal of Honorin. McGuire kaatui ilmataistelussa tammikuussa 1945 Filippiineillä, kun hänen koneensa sakkasi kaartotaistelussa niin matalalla, että korkeus ei riittänyt oikaisuun. Ässät Yhdysvaltain menestyksekkäimmät ässät Richard Bong (40 ilmavoittoa) ja Thomas McGuire (38) saivat kaikki ilmavoittonsa P-38:lla Tyynenmeren sotanäyttämöllä. Moottorit 2 x Allison V-1710 -12 sylinterin rivimoottori, versiosta riippuen 2 x 1 325–1 600 hv. Tiettävästi tämä tyyppi ei osallistunut taistelutoimiin. Kaikkiaan P-38 Lightning -koneita valmistettiin syyskuuhun 1945 saakka noin 10 000 kappaletta. Järjestely vapautti siivistä lisätilaa parillesadalle litralle polttoainetta. Se oli ainoa Yhdysvalloissa koko maan sotaan osallistumisen ajan valmistettu hävittäjä. Kesällä 1944 palvelukseen tulleeseen L:ään asennettiin ilmasta maahan -raketeille tarkoitetut kiskot ja pommien tai lisätankkien vahvennetut ripustimet. Operatiivisessa käytössä sodan aikana pieniä määriä P-38:ja oli Australialla, Kiinalla, Vapaalla Ranskalla ja syyskuun 1943 jälkeisellä Italialla. Jälleen lähteissä on hieman eri lukuja. M:n nokan alla oli tutka erillisessä kotelossa. Tosiasiassa kyse oli muutamasta pitkän matkan hävittäjäsaattolentojen jälkeen Neuvostoliiton tukikohtiin laskeutuneesta hävittäjästä, jotka vaurioiden tai muiden syiden takia jäivät maahan. Ne olivat aseistamattomia ja varustettu kameroilla. Britannia palautti pääosan koneista Yhdysvaltoihin, jossa osa modifioitiin normi-P-38-koneiksi ja osaa käytettiin koulutukseen. Bong selvisi taistelupalveluksesta hengissä mutta menehtyi elokuussa 1945 koelentäessään P-80 Shooting Star -suihkuhävittäjää. Hävittäjäpommittajatehtävissä 900–1 800 kg:n pommeja, 10–14 rakettia. P-38 tekniset tiedot Suoritusarvoista on lähteissä melko paljon toisistaan poikkeavia tietoja. J-versiota valmistettiin noin 3 000 ja Lversiota noin 4 000 kappaletta. Niiden osalta taulukko on koottu toisistaan riippumattomista lähteistä, ja ne on tulkittava osin vain suuntaa antavina. Niissä oli hieman tehokkaammat moottorit ja parempi radio. H:hon saakka ahtimien jäähdytysjärjestelmä oli sijainnut siipien johtoreunoissa, mikä heikensi jäähdytystehoa korkealla ja nähtiin alttiina taisteluvaurioille. Osa syöksylaipoista asennettiin rintamalla jälkiasennuksena. Ranska ei kerennyt saamaan omiansa ennen kesän 1940 aselepoa, ja sille tarkoitetut ohjattiin Britannialle. Majuri Richard Bong, 40 ilmavoitollaan menestyksekkäin P-38-lentäjä ja menestyksekkäin amerikkalainen hävittäjälentäjä kautta aikojen.
Yamamoto tunsi Yhdysvallat: hän oli opiskellut Harvardin yliopistossa ja toiminut laivastoattaseana Washingtonisssa. Amiraalin kohtaloksi koitui lopulta P-38-koneiden hyökkäys . Ja hyvin johtikin. Yamamotoa pidettiin realistina: hänen näkemyksensä oli, että mikäli Japani ei kykenisi voittamaan tai pakottamaan Yhdysvaltoja rauhaan puolen vuoden sisään, tulisi Japani häviämään sodan. Yamamoto näki jo varhain lentotukialusten roolin tärkeyden merivoimien tärkeimpänä aseena, ehkäpä ensimmäisenä korkeana upseerina maailmassa, ja hän vastusti isojen taistelulaivojen rakentamista. Yamamotoa on pidetty taitavana strategina ja Japanin merivoimien taistelukyvyn ja hengen luojana. Seurustelulaivasto Yhdysvaltojen merivoimista Yamamotolla sen sijaan oli hieman negatiivinen käsitys: ”Se on bridgen ja golfin pelaajien seurustelulaivasto”, sanoi hän kerran eräälle lehtimiehelle. TEKSTI: TIMO SÄYRINEN KOMENTAJAKAPTEENI EVP. Toki taustalla oli varmasti myös muisto Japanin hyökkäyksestä Venäjää vastaan Port Arthurin tukikohdassa vuonna 1904. Hän oli varmaankin saanut innoituksen hyökkäystaktiikkaan brittien menestyksestä ilmahyökkäyksessä italialaista laivastotukikohtaa Tarantoa vastaan marraskuussa 1940. Hänen mietteensä saattoivat muuttua vuonna 1942. Huhtikuun 1943 alussa Japanin laivaston ilmavoimat teki alle kaksiviikkoisen ilmahyökkäysoperaation, joka kohdistui liittoutuneiden lentoja laivastotukikohtiin Guadalcanalissa ja UuKuolema amiraalille! Operaatio Vengeance Eräs toisen maailmansodan suurimmista sotilaista, suuramiraali Isoroku Yamamoto oli Japanin yhdistyneen laivaston komentaja elokuusta 1939 huhtikuuhun 1943. Yamamoto ei vastaa toisen maailmansodan aikaisista japanilaisista upseereista luotua kuvaa, sillä hän vastusti sekä Japanin käymää sotaa Kiinassa että Yhdysvaltoja ja muita liittoutuneita vastaan aloitettua sotaa. Yamamoto kuitenkin sai esimiehiltään käskyn aloittaa sota, ja hän ryhtyi johtamaan sitä. ”Neljän tai viiden sotalaivan upottaminen ei anna aihetta hurjalle juhlimiselle. Tai oikeastaan Yhdysvaltain radiotiedustelu. Tosiasia kuitenkin on, että yllä mainitusta Japanin puolen vuoden aikaikkunanäkemyksestä huolimatta Yamamotolta puuttui kyky sellaiseen ratkaisutaisteluun, jossa Yhdysvallat olisi pakotettu nopeaan rauhaan. Näin vuonna 1926. Tulee sekä tappion aikoja yhtä hyvin kuin voitonkin”, hän kirjoitti sisarelleen Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen. Ilmeisesti osasyynä oli Yamamoton esimiehen, laivastoministeri, suuramiraali Osami Naganon toppuuttelu. 65 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III J apanin hyökkäys Pearl Harboriin 7.12.1941 oli ensi sijassa Yamamoton ajatus
Kuka saa kunnian. Japanilaiset pitivät operaatiota suurena menestyksenä, tosin virheellisesti. Suora etäisyys amerikkalaisten Guadalcanalin Henderson Fieldin lentotukikohdasta Ballaleen oli hieman vajaat 550 kilometriä. Japanilaiset ampuivat alas yhden P-38:n, jolla ilmeisesti oli hankaluuksia irrottaa lisäpolttoainesäiliönsä. Hän vastasi myös taistelulennon käytännön yksityiskohtien suunnittelusta. 66 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III dessa-Guineassa. Yksityisluontoisesti asiaan palattiin erilaisissa artikkeleissa ja muistelmissa asianomaisten elinajan kestäessä 1900-luvun lopulle saakka. Jälleen esimerkki virallisten ja todellisten ilmavoittojen eroista. Japanin suurin strategi ja merivoimien komentaja oli kaatunut. Neljän P-38:n ”tappajaryhmä” iski suoraan noususta kohti Bettyjä, ohitti vastaan syöksyneet Zerot ja ampui lyhyen taistelun päätteeksi molemmat pommikoneet alas. Amerikkalaiset hävittäjät tekivät 19.4. Takaisin kotiin lennettäisiin toki suoraan. päivänä 1943 Yhdysvaltain Tyynenmeren sodassa täysin ylivoimainen radiotiedustelu sieppasi ja avasi japanilaisten radiosanoman, josta kävi ilmi suuramiraalin 18.4. Mitchellin muodostelma saapui suunnitellulle kohdealueelle vain minuutin tai pari etuajassa. P-38:t olivat ainoat hävittäjät, joiden toimintasäde riitti, ja tehtävän sai Guadalcanaliin sijoitettu USAAF:n 339. Muut 16 jatkoivat suunnitelman mukaan, ne lensivät vain parinkymmenen metrin korkeudella Salomoninmeren yllä kohti Bougainvillen saaren eteläkärkeä. Tarkoituksena oli välttää havaituksi tuleminen. Sodan jälkeen eräs komissio korjasi ratkaisun siten, että yhdelle lentäjälle myönnettiin kaksi puolikasta ja kahdelle yksi puolikas kummallekin. harhau. tapahtuvan matkan reittisuunnitelma aikatauluineen. Lähellä kohdealuetta ne nousivat korkeammalle. Salomoninsaarten ilmatoimintakomentajan vara-amiraali Marc Mitscherin päätöksellä osastoon valittiin lentäjiä myös kahdesta muusta P-38-laivueesta. Tehtävä oli tarkoitus hoitaa siten, että neljän P-38:n muodostelma iskee Yamamotoa kuljettavan pommikoneen kimppuun ja 14 toimii lakisuojana. hävittäjälaivue. Piti kiertää lounaan ja avomeren kautta, joten kohdealueelle päästäkseen oli koneilla edessään noin tuhannen kilometrin lento. Mutta suoraan ei sopinut lentää, jos oli tarkoitus väistää japanilaisten varuskunnat ja tähystäjät Salomonin saaristossa. Toinen putosi Bougainvillen lounaisrannikon vuoristoon, ja toinen roiskahti mereen saaren edustalla. Mutta se onnistui. yksi P-38 joutui heti pois pelistä laskutelinevaurion takia. Yhdysvaltain Tyynenmeren laivaston komentaja amiraali Chester Nimitz. Kolme P-38-lentäjää ilmoitti ampuneensa alas G4M Betty -pommikoneen. Operaation jälkeen USA:n johtoportaat ryhtyivät toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena oli salata suuramiraali Yamamotoa vastaan tehdyn hyökkäyksen perustuminen Japanin viestityssalakielen avaamiseen. Voittajan historia Mutta palataan kevääseen 1943. . Tuohon aikaan ei ollut GPStai radionavigointia. Japanilaiset lentäjät ilmoittivat melko mielikuvituksellisia ilmavoittoja upotuslukuja, ja suuramiraali Yamamoto päätti lähteä tarkastusja onnittelukierrokselle tukikohtiin, joihin oli ryhmitetty operaatioon osallistuneita lentoyksiköitä. Aluksi heille kaikille myönnettiin virallinen ilmavoitto, vaikka kukaan amerikkalaisista ei ollut havainnut ilmassa kahta useampaa. Yhdysvaltain Tyynenmeren laivaston komentaja amiraali Chester Nimitz päätti eliminoida Japanin sodanjohdon tärkeimpiin komentajiin kuuluneen miehen, toki Nimitz ensin kysyi laivastoministeri Frank Knoxin mielipidettä asiaan. Osaston startatessa aamulla 18.4. Sinne saapui Yamamotonkin muodostelma: kaksi Mitsubishi G4M Betty -pommittajaa ja kuusi suojaavaa Mitsubishi A6M Zero -hävittäjää. Lakisuojausosasto kävi lyhyen ilmataistelun Zeroja vastaan ilman menestystä kummallakaan puolella. Suunnistus avoimen meren yllä perustui karttaan ja kompassiin. Radiotiedustelun voitto Huhtikuun 13. Haluttiin, että hyökkäys näyttäisi sattumalta. Toisella oli polttoaineensyöttöhäiriöitä, ja se joutui palaamaan tukikohtaan pian startin jälkeen. Siitä kävi ilmi myös, että hän siirtyisi paikasta toiseen esikuntansa tärkeimpien osien kanssa pommikoneella kuuden hävittäjän suojaamana. Hyökkäysosaston muodosti 18 P-38G Lightning -konetta, joita johtaisi ilmassa laivueen komentaja, majuri John Mitchell. Täsmällistä väkeä nuo japanilaiset. Yamamoton tarkastusmatkan ensimmäinen etappi tapahtuisi Rabaulin tukikohdasta Salomoninsaarten pohjoisosassa sijaitsevan Bougainvillen edustalla olevaan Ballalen saaritukikohtaan. Mitsubishi G4M1 Betty -pommikone.
Hän ilmoitti saaneensa hyökkäyksen aikana kaksi ilmavoittoa. Gunston, Bill: Combat Aircraft of World War II. Seurauksena hänelle tarjottiin paikkaa ilmavoimissa, ja hän ottikin sen vastaan muutaman vuoden ajaksi. Saksan hyökättyä Ranskaan toukokuussa 1940 Saint-Exupéry lensi kaksimoottorista Bloch MB.174 -kevyttä pommikonetta eräässä tiedustelulaivueessa. Niin tai näin, Rippert sanoi: ”Jos olisin tiennyt, kuka siinä lentokoneessa istui, en olisi ampunut sitä alas. Yamamoto oli viidakkoon syöksyneessä pommikoneessa. Koala-Kustannus, 1999. Davis, Burke: Kuolema amiraalille. Aiheesta lisää: Baker, David: Adolf Galland. SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III 67 Antoine de Saint-Exupéryn viimeinen lento PIKKU PRINSSIN KUOLEMA M aailmankuulu ranskalainen lentäjä, kirjailija ja runoilija Antoine de Saint-Exupéry palveli toisen maailmansodan aikana maansa ilmavoimissa. Hän palveli Groupe de reconnaissance 2/33 Savoie -tiedustelulaivueessa. En sitä miestä.” tushyökkäyksen Bougainvilleen. Valtonen, Hannu: Messerschmitt Bf 109 ja Saksan sotatalous. Ne tunnistettiin seuraavana vuonna Saint-Exupéryn P-38:n jäänteiksi. Hän oli tosiasiassa yli-ikäinen noihin tehtäviin, ja palveluskelpoisuudessakin oli hieman toivomisen varaa. Huhtikuussa 1943 hän siirtyi Pohjois-Afrikkaan ja liittyi Vapaan Ranskan ilmavoimiin. päivänä kaikki Yamamoton kohtalonlennolle osallistuneet amerikkalaislentäjät vedettiin pois rintamatehtävistä jatkamaan palvelusta Yhdysvalloissa. Vuonna 1900 syntynyt Saint-Exupéry kävi varusmiespalveluksen 1920-luvun alussa ja suoritti siinä sivussa yksityislentäjän tutkinnon. Yksikkö lensi P-38:n F-5-tiedusteluversiolla. Amerikkalaisen näkemyksen mukaan Yamamoton alasampuminen on ilmasotahistorian pisin hävittäjätorjuntatehtävä (fighter-intercept mission). Vuonna 2003 ranskalaiset sukeltajat löysivät Marseillen edustalta sodanaikaisen hävittäjän hylyn osia. Yamamoto oli menehtynyt jo P-38-koneiden tulituksessa ennen lentokoneen maahansyöksyä. Saint-Exupéry Lockheed P-38 Lightning -koneessaan.. Keski-Suomen Ilmailumuseo, 1999. Koala-Kustannus, 2004. Tehtävään osallistuneet saivat vakavan kehotuksen pitää suunsa kiinni. Ranskan irtauduttua sodasta seuraavassa kuussa hän muutti Yhdysvaltoihin. Heinäkuun 31. . Väitteen todennäköisyys on kiistettykin; tapahtumalla ei ollut todistajia, ja Rippert tiettävästi ilmoitti ilmavoitosta vasta vuonna 2004. 1920-luvun lopusta eteenpäin Saint-Exupéry toimi postilentäjänä Länsi-Afrikassa ja Argentiinassa, jälkimmäisessä myös erään lentoyhtiön johtajana. Yamamoto oli menehtynyt jo P-38-koneiden tulituksessa ennen lentokoneen maahansyöksyä. Entinen Luftwaffen lentäjä Horst Rippert ilmoitti todennäköisesti ampuneensa Saint-Exupéryn alas. päivänä 1944 Saint-Exupéry starttasi Korsikalla sijaitsevasta lentotukikohdasta tiedustelemaan Ranskan etelärannikolla sijainneita saksalaisten miehitysjoukkojen asemia. Koneen hylky ja siinä olleiden ruumiit löydettiin ilmataistelua seuraavana päivänä. Masennuksestakin hänen epäillään kärsineen. Toisaalla tässä julkaisussa mainittu Shoichi Sugita oli yksi Yamamotoa suojanneiden Zerojen lentäjistä. Kirjayhtymä, 1971. Salamander Books Limited, 1978 Spick, Mike: Luftwaffen hävittäjä-ässät. Hänen kohtaloaan arvuuteltiin vuosikymmeniä. Huhtikuun 23. Yamamoto on haudattu Taman hautausmaalle Tokioon. Elämäkerta. Yhdysvalloissa operaatio julkistettiin yleisölle vasta sodan jälkeen. Tehtävä liittyi parin viikon päästä alkavaan liittoutuneiden maihinnousuun Etelä-Ranskaan. Mereen syöksyneestä Bettystä jäi henkiin kolme, mukaan luettuna Yamamoton esikuntapäällikkö, vara-amiraali Matome Ugaki. Saint-Exupéry ei koskaan palannut, eikä hänen ruumistaan koskaan löydetty. Saint-Exupéry kärsi aikaisemmissa lento-onnettomuuksissa saamistaan vammoista ja oli ajoittain kykenemätön pukeutumaan lentovarusteisiinsa ilman avustajaa
TEKSTI: TIMO SÄYRINEN, KOMENTAJAKAPTEENI EVP. 68 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III PHANTOM II McDonnell Douglas F-4 Amerikkalainen menestystarina
F-4-parvi esittelee eri aikoina ja eri rooleissa käytettyjä naamiomaalausja kansallisuustunnusyhdistelmiä. Ensilentonsa vuonna 1958 saanut F-4 Phantom oli tarkoitettu alun perin Yhdysvaltain laivaston ilmavoimien torjuntahävittäjäksi ja hävittäjäpommittajaksi. Yhdysvallat luopui F-4:stä jo viime vuosituhannen puolella, mutta hävittäjä toimii edelleen muutaman, jopa yhden Yhdysvalloille vihamielisen, maan ilmavoimissa. W IK IM ED IA. F-4 on eniten länsimaissa valmistettu ääntä nopeampi hävittäjä. 69 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III . Sen käyttö laajeni myös maan ilmavoimiin ja merijalkaväkeen sekä lukuisten Yhdysvaltojen liittolaisja ystävällismielisten maiden ilmavoimiin. F-4 oli Yhdysvaltain ilmaaseen tärkein hävittäjä suunnilleen 1960-luvun puolivälistä reilut kymmenen vuotta eteenpäin, kunnes uudemman sukupolven Grumman F-14 Tomcat, McDonnell Douglas F-15 Eagle ja General Dynamics F-16 Fighting Falcon tulivat riittävässä määrin palveluskäyttöön
Harvoin käytetty vaihtoehto oli kuusi AIM-7-ohjusta. YAH-1:n nimi muuttui XF4H:ksi, ja sarjatuotantoversioksi tuli F-4 Phantom II. Lentokonevalmistaja McDonnell Aircraft Corporation ryhtyi kehittämään sellaista vuonna 1951 ensilentonsa saaneesta F-3 Demon -hävittäjästään. Luonnollisesti ilmataistelussa toisesta miehistön jäsenestä oli hyötyä myös vihollislentokoneiden ja itseä kohti laukaistujen ohjusten visuaalisessa havainnoinnissa. Se oli Yhdysvaltojen ensimmäinen suihkuturbiinilla varustettu tukialushävittäjä. Ohjusaikaan F-4 oli aseistettu neljällä AIM-7 Sparrow -puoliaktiivista tutkahakua käyttävällä ja neljällä AIM-9 Sidewinder -lämpöhakeutuvalla ilmataisteluohjuksella. McDonnell Aircraft Corporation ja Douglas Aircraft Company yhdistyivät vuonna 1967, ja F-4:stä tuli McDonnell Douglas. Aseupseerin tehtävänimikkeeksi merivoimien puolella tuli RIO (radar intercept officer) ja ilmavoimissa WSO (weapons system officer). Ykkös-Phantom oli vuonna 1947 palvelukseen tullut, vain muutamia kymmeniä kappaleita valmistettu McDonnel FH-1 Phantom. AIM-9:n tilalle saatettiin ripustaa neljä AIM-4 Falcon -ohjusta, mutta se edellytti ripustimien vaihtamista. 70 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III Y hdysvaltojen laivaston ilmavoimat esitti Korean sodan loppuvaiheessa tarpeen uudelle hävittäjäpommittajalle. Alla: Asehenkilöstö valmistautuu lastaamaan AIM 7 Sparrowja AIM 9 Sidewinder -ohjuksia Havaijin kansalliskaartin F-4:ään.. Epäviralliseksi yhteistermiksi muodostui GIB (guy in the back, takapenkin kaveri). YAH-1:n tavoitteeksi täsmentyi kaksipaikkainen raskas jokasään torjuntahävittäjä. Palveluskäyttöön F-4 oli tosin saatu jo vuonna 1961. Kehitystyön alkuperäinen nimi oli YAH-1, ja sen aikana laivastolle syntyivät rynnäkkökone Douglas A-4 Skyhawk (palvelukseen 1956) ja kaartotaisteluhävittäjä Vought F-8 Crusader (1957). Lisäksi Falconin tekniset ominaisuudet tekivät siitä soveltumattoman ilmataisteluun, jossa . Koneen toisella paikalla istui aseupseeri, jonka tehtäväksi tuli hävittäjän tutkan ja elektronisten torjuntajärjestelmien käyttö
E:ssä oli 20-millinen kuusiputkinen M61-tykki nokan alla sijaitsevassa pullistumassa. Lähin toisen maailmansodan aikainen vertailukohta voisi olla Avro Lancaster, brittien raskas nelimoottorinen pommittaja. Erona oli ensin mainitun tukialusstartteihin ja -laskuihin tarvittu varustus ja lentotankkausvarustuksen erot: merivoimat käytti letkuja ilmavoimat puomitankkausta. F-4C:tä täydensi pian F-4D. Vietnamin taivailla amerikkalaiset hävittäjälentäjät olivat ajoittain hätää kärsimässä Pohjois-Vietnamin neuvostovalmisteisia erittäin liikehtimiskykyisiä ja tykeillä aseistettuja hävittäjiä vastaan. Sidewinderin kantama oli versiosta riippuen 10– 18 kilometriä ja Sparrowin ja Sky Flashin 50–100 kilometriä. E:n myöhempään valmistussarjaan tuli siipien etureunojen solakot, jotka hieman paransivat lii. Kahdeksan ilmasta ilmaan -ohjuksen aseistus oli 1960-luvulla harvinainen – nykyään tietenkin melkeinpä normi. Phantomin brittiversiossa Sparrowin tilalla voitiin käyttää brittivalmisteista ja ominaisuuksiltaan ja ulkonäöltään lähes samanlaista Sky Flash -ohjusta. Kone syöksyi maahan saman vuoden lokakuussa Edwardsin tukikohdassa Kaliforniassa yrittäessään korkeusennätystä. Versiossa oli myös aikaisempia pitempi nokka, koska koneeseen asennettiin uusi AN/APQ-120-hävittäjätutka. E:tä valmistettiin hieman vajaat 1 400 kappaletta, eniten kaikista F-4-versioista. F-4B:tä valmistettiin noin 650, F-4C:tä vajaat kuusisataa ja F-4D:tä reilut 800 kappaletta. Saksalaista itseruoskintaa Kiinteän tykin puute ja Vietnamin taistelukokemukset rohkaisivat kehittämään F-4:stä E-version, joka tuli palveluskäyttöön vuonna 1968. Äskeisestä usein kuullusta luonnehdinnasta huolimatta ei Yhdysvaltain ilma-ase missään vaiheessa ollut häviämässä Pohjois-Vietnamia vastaan käymäänsä ilmasotaa – tykin puute toki esti amerikkalaisia saamasta lukuisia määriä muuten varmoja ilmavoittoja. Vuosien varrella moottoritehotkin paranivat hieman. Niin ikään japanilaiset versiot voitiin aseistaa japanilaisilla ohjuksilla. F-4:ssä oli kaksi General Electric J79 -suihkuturbiinia, joiden varhaisissa versioissa oli ilmataistelun kannalta ikävä ominaisuus savuttaa voimakkaasti. McDonnel YF4H-1 -prototyyppi starttaa syyskuussa 1959. SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III 71 tapahtui melkeinpä mitään liikehdintää tahansa. Ne aiheuttivat kuitenkin ylimääräistä ilmanvastusta, ja ampumatarkkuudeltaan ne olivat kiinteää tykkiä heikommat. Ensimmäisenä laajaan operatiiviseen käyttöön päätyivät F-4B(merivoimat ja merijalkaväki) ja F-4C-versiot (ilmavoimat). Ensimmäisissä F-4-versioissa ei ollut kiinteää tykkiä. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta ilmasotahistoriassa, kun ”suunnittelijavisionäärit” ovat saaneet tulevaa toimintaa haitanneita harhakuvitelmia. Koelentäjä ”Zeke” Hoelsbeck sai surmansa.. Koneessa oli alkuperäisestä parannettu avioniikka, joka tarjosi parempaa ilmasta maahan -hyökkäyskykyä. Ilmasta maahan -aseistus käsitti vapaasti putoavia pommeja, täsmäaseita, tutkaan hakeutuvia ohjuksia ja ydinaseita. Viimeisissä 1970-luvulla kehitetyissä versioissa tästä päästiin eroon. F-4:n asekuorma oli maksimissaan noin 8 400 kiloa: huomattavasti enemmän kuin muiden 1950–1960-luvun vaihteessa palvelukseen tulleiden hävittäjien. 1950-luvun lopussa joidenkin läntisten ilmasotaoperaatikkojen näkemys oli, että tykki on hävittäjässä vain turhaa painonlisäystä. Voittokulku Paikkaavana menetelmänä käytettiin joskus ripustimiin kiinnitettyjä tykkipodeja
E:stä kehitettiin Saksan liittotasavallan ilmavoimia varten F-versio, jota ei voitu aseistaa AIM-7-ohjuksilla. G:ssä oli nokan alla olevan tykin paikalla elektroniikkaa sisältänyt kupu. Niitä valmistettiin vuodesta 1968 alkaen reilut 150 kappaletta, ja ne oli varustettu brittiläisillä Rolls Royce Spey -moottoreilla. Erään artikkelin mukaan ”poliittisista syistä”. 1990-luvulla Saksa kylläkin modifioi F4:n käyttämään muun muassa AIM-7:n seuraajaa AIM-120 Amraamia. Wild Weasel B:stä, C:stä ja E:stä kehitettiin tiedusteluversiot RF-4B, RF-4C ja RF-4E. 72 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III kehtimiskykyä. U .S . F-4E vapauttaa liukupommituksena kahdeksantoista 500 paunan (227 kg) Mk 82 -pommia Yhdysvalloissa sijaitsevalla harjoitusalueella. J, N, S, K ja M Merivoimien F-4B-koneesta kehitettiin reilut 500 kappaletta J-versiota, jossa oli parannettu tutka ja aerodynamiikka. N vastasi J:tä sillä lisäyksellä, että N:ssä oli savuttamattomat moottorit. Vietnam F-4 pääsi tositoimiin Vietnamin sodassa ilmavoimien, merivoimien ja merijalkaväen palveluksessa. A IR FO RC E. Osaan C-versioista lisättiin jälkeenpäin kyky kantaa AIM-9-ohjuksia. Ilmeisesti Liittotasavallan hallitus, jolla oli (ja on yhä) itseruoskintataipumusta aikaisemman Saksan tekojen johdosta, näki pitkän kantaman ilmataistelukapasiteetin liiallisena militarismina. Palveluskäyttöön G pääsi vuonna 1978, ja se otti osaa vuoden 1991 Persianlahden sotaan. Mutta sodan jälkeen F-4E:stä modifioitiin tähän tehtävään F-4G poistamalla 20 millin tykki ja lisäämällä koneeseen elektronisen sodankäynnin järjestelmä ja mahdollisuus käyttää erityyppisiä tutkaan hakeutuvia ohjuksia. Kun Britannia luopui täysikokoisista lentotukialuksistaan, siirrettiin merivoimien Phantomit ilmavoimille vuonna 1978. G:n rungossa oli kaikkiaan 52 elso-järjestelmään kuulunutta antennia. Noin 300 J:tä modifioitiin 1970-luvun lopussa S-versioksi. Siinä oli niin ikään savuttamattomat moottorit ja ilmavoimien E:n lailla siipien etureunasolakot. RF-4E oli tarkoitettu yksinomaan vientituotteeksi. Britit tunsivat ne nimillä FG.1 ja FGR.2. Niin ikään parisataa B:tä modifioitiin 1970-luvun alussa N:ksi. Sodan ilmaoperaatiot jakautuivat maantieteellisesti ja luonteeltaan kahteen osaan: . Miksi moinen ilmataistelukyvyn heikennys. Ratkaisu ei ollut onnistunut. RF4B:tä valmistettiin noin 50, RF-4C:tä noin 500 ja RF-4E:tä noin 150 kappaletta. Vietnamin sodan aikana Yhdysvallat käytti – eräiden muiden tyyppien ohella – tätä varten modifioituja F-4C-hävittäjiä. Ne oli varustettu monipuolisella kameravarustuksella, ja valmistusvaiheessa ne olivat aseistamattomia. F:ää valmistettiin 175 kappaletta. J näki taistelukäyttöä jo Vietnamin sodan lopussa. Parantuneesta taistelukyvystään huolimatta E ei kokonaan korvannut aikaisempia versioita. Britannian ilma-asetta varten kehitettiin versiot K ja M. RF-4C oli Yhdysvaltojen tärkein tunkeutumiskykyinen taktinen tiedustelukone aina 1990-luvun puoliväliin saakka. USAF:lla oli käytössä vajaat 150 G:tä. Brittiversiot palvelivat sekä maan ilmaettä merivoimissa, jälkimmäisessä ensi sijassa tukialushävittäjinä. Wild Weasel on Yhdysvaltojen ilmavoimien termi vastapuolen ilmatorjuntaa vastaan hyökkäämiselle tutkaan hakeutuvilla ohjuksilla ja lentokoneille, jotka on nimenomaan tähän tehtävään tarkoitettu. Ulkonäöltään F-4G:n erotti E:stä sivuperäsimen yläpäässä olevasta pienehköstä pullistumasta, joka sisälsi tutkavaroitinjärjestelmän
N AT IO N A L M U SE U M U .S . McDonnel Douglas F-4C Phantom II:n ohjaamo. A IR FO RC E. 73
Pohjoisen taivaalla USA:n ilma-asetta vastassa oli Neuvostoliiton kehittämä ilmapuolustusjärjestelmä hävittäjineen ja ilmatorjuntaohjusja -ammusyksiköineen. Kaikkiaan Vietnamin sodassa tuhoutui 761 F-4:ää onnettomuudet mukaan luettuna. 74 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III 1) Etelä-Vietnamin alueella Yhdysvaltojen ja Etelä-Vietnamin maavoimien suoraan tulitukeen. F-4 ei ollut lähietäisyydeltä käydyissä ilmataisteluissa parhaimmillaan. 2) Yhdysvaltain tekemiin PohjoisVietnamin logistiikkaja muiden kohteiden pommituksiin, jotka tapahtuivat vuosina 1965–1968 (operaatio Rolling Thunder) ja 1972 (operaatiot Linebacker I ja II). Osalla rykmenteistä oli kalustonaan F-111 Aardvarkin ja A-10 Thunderboltin tapaisia maamaaleja vastaan tarkoitettuja rynnäkkökoneita. Välillä vallitsi Yhdysvaltain poliittisen johdon määräämä pommituskielto. Samanaikainen usean maalin torjuntakyky pitkälle etäisyydelle puuttui – tosin sellaista ei 1960-luvulla ollut millään muullakaan hävittäjällä. Hävittäjärykmenttiin kuului useimmiten kolme laivuetta, ja määrävahvuus oli 72 lentokonetta. F-4 toimi kummallakin operaatioalueella sekä ilmaherruusroolissa että maakohteita vastaan. Näissä ilmasotatoimissa Yhdysvaltain ilma-aseen uhkana oli kevyt ilmatorjunta: Pohjois-Vietnamin ilmavoimat ei operoinut etelänaapurinsa ilmatilassa. Ilmavoimien varustaminen F-15:llä ja F-16:lla oli käynnissä: näitä hävittäjiä . Olosuhteissa, joissa kummallakin taistelevalla osapuolella oli suunnilleen sama etäisyys omiin tukikohtiinsa, kuten Naton ja Varsovan liiton rajalinjan yläpuolisella taivaalla, olisivat neuvostovalmisteiset hävittäjät joutuneet polttoaineen vähyyden takia irtautumaan ilmataistelusta huomattavasti ennen F-4:ää. F-4:n polttoainekapasiteetti mahdollisti 1960-luvun mittapuulla pitkän toimintasäteen tai -ajan verrattuna muihin vastaavaan rooliin tarkoitettuihin lentokoneisiin. Vietnamin sodassa sen kauaskantoistakin taistelukykyä rajoitti itseluotu velvoite tunnistaa ammutuksi tarkoitettu kohde visuaalisesti viholliseksi ennen tulenavausta. Esimerkiksi 1970-luvun lopussa Yhdysvaltain taktisiin ilmavoimiin Amerikan mantereella, Euroopassa ja Tyynellämerellä kuului 27 hävittäjärykmenttiä (Tactical Fighter Wing), joista 16 oli kokonaan tai osittain aseistettu F-4:llä. Yhdysvaltain meri-ilmavoimaa: VF (hävittäjälaivue) 21:n F-4 Phantom ja VA (rynnäkkölaivue) 97:n A-7 Corsair lentotukialus USS Coral Sealla.. Kylmässä sodassa Vietnamin sodan ohella F-4 päätyi tietenkin kylmän sodan eturintamaan kaikkialla, missä USAF operoi: Euroopassa ja Tyynellämerellä. Verrattuna 1960-luvun neuvostohävittäjiin F-4 oli raskaasti aseistettu ja varustettu tuon ajan parhaalla mahdollisella tutkalla ja tulenjohtojärjestelmällä. Vaikka 1960-luvulla ajoittain amerikkalaiset menettivät ilmataisteluissa enemmän lentokoneita kuin mitä itse ampuivat alas, jäi voitto-tappiosuhde koko sodan ajalta F-4:n osalta huomattavan positiiviseksi – amerikkalaisten tietojen mukaan 150 alas ammuttua vihollislentokonetta 42:n ilmataistelussa tuhoutuneen F-4:n hinnalla
Persianlahden sodassa vuonna 1991 G-mallin Phantomeita oli vielä ilmatorjunnan lamautustehtävissä, ja ne oli aseistettu AGM 88 HARM -tutkaan hakeutuvilla ohjuksilla ja tutkanhäirintäripusteilla. Jom Kippur -sodan ensimmäisenä päivänä 6.10. Näistä viisi tuli Kurnassien tilille. Kaksi hälytysvalmiudessa ollutta F-4:ää starttasi torjumaan Etelä-Siinailla sijainnutta Ofirin lentotukikohtaa vastaan hyökänIsrael käytti F-4-koneita sekä ilmapuolustusettä hyökkäystehtäviin. Inventaarion täydensi kaksi sukellusveneentorjuntalaivuetta, joista yksi kiinteäsiipisillä ja toinen helikoptereilla operoiva. Ensimmäiset 50 F-4-konetta tulivat Israelin palveluskäyttöön syyskuussa 1969. Neuvostoliito kehitti ja ylläpiti aktiivisesti Egyptin ja Syyrian ilmapuolustusta, ja sotaan otti osaa keväästä 1970 alkaen Egyptin puolella myöskin Neuvostoliiton ilmavoimien hävittäjiä. ne avasivat pelin. Lisäksi käytössä oli taistelunjohto-, elektronisen sodankäynnin ja ilmatankkauslentueet. Yhdysvallat luopuu Merivoimissa F-4 korvasi F-8:n toisen maailmansodan jälkeen rakennettujen lentotukialusten torjuntahävittäjänä ja hävittäjäpommittajana. Rynnäkkölaivueita oli kolme: kaksi kevyttä varustettuna Vought A-7 Corsaireilla tai A-4:llä ja yksi raskas aseistuksenaan Grumman A-6 Intruder. Merivoimat sai vuonna 1974 käyttöön F-14 Tomcat -hävittäjiä, jotka korvasivat F-4:n. 1980-luvun lopulla Yhdysvaltain ilma-ase luopui F-4:stä hävittäjäkäytössä. Vihanpito oli enemmän tai vähemmän säännöllistä tykistötulta, ilmavoimien ja erikoisjoukkojen iskuja sotilasja logistiikkakohteisiin ja ilmataisteluja. Tulitauko oli kuitenkin häilyvä, ja käytännössä aikaisempi sotatila jatkui. A N TO N IS KA RI D IS. Sotaa käytiin Suezin kanavalla ja sen lähialueilla sekä Syyrian ja Jordanian vastaisilla rajoilla. Kurnassit ottivat osaa sotatoimiin heti seuraavassa kuussa. Kesästä 1967 lähtien Israelin ilmavoimien hävittäjät olivat ampuneet alas oman ilmoituksensa mukaan noin 110 arabimaiden ja Neuvostoliiton lentokonetta. Niissä oli normaalisti kaksi F-4-laivuetta. Toisen maailmansodan aikaisille Essex-luokan lentotukialuksille, joita Yhdysvalloilla oli palveluskäytössä vielä 1970-luvulla, F-4:t olivat liian raskaita. Kurnass Kurnass on hepreaa ja tarkoittaa lekaa. Israel käytti F-4-koneita sekä ilmapuolustusettä hyökkäystehtäviin. Sota ylitti hädin tuskin uutiskynnyksen Euroopassa, ja se oli tosiasiassa ollut käynnissä kesän 1967 kuuden päivän sodasta lähtien. Israel ei halunnut avointa konfliktia Neuvostoliiton kanssa, ja virallisesti sota päättyi tulitaukosopimukseen elokuussa 1970. Eivätkä sotien väliset ajatkaan mitään rauhanomaista rinnakkaiseloa olleet. Prosessi ei käynyt käden käänteessä, ja joillakin lentotukialuksilla F-4:ää käytettiin vielä 1980-luvun alkuun saakka. Israelin ilmavoimat kutsui tällä nimellä F-4:ää, joka osallistui maan palveluksessa kolmeen sotaan. Uusi – sanokaamme, kunnollinen ja virallinen – sota puhkesi lokakuussa 1973 arabimaiden yllätyshyökkäyksellä Israeliin etelästä ja pohjoisesta. Lisäksi Persianlahden sodassa käytettiin myös RF-4C-tiedusteluversioita. Viimeisistä Phantomeista USAF luopui vuoteen 1996 mennessä. Tuolloin oli käynnissä Egyptin presidentti Nasserin edellisvuonna julistama näännytyssota. 75 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III oli tuohon aikaan käytössä kahdeksalla rykmentillä. Laivueen vahvuus oli 10–12 ilmaalusta ja lentueen 4–5
Isku Israel ei tapansa mukaan tyytynyt vain puolustamaan ilmatilaansa vaan pyrki iskemään aktiivisesti hyökkääjien lentotukikohtiin, ilmatorjuntaja tutka-asemiin, Suezin kanavan ylittäviin ponttoonisiltoihin ja tietenkin vastapuolen kenttäarmeijan joukkoihin. Arabimaiden hävittäjien osuus pudotuksissa oli vähäinen, pääosan pudotti ilmatorjunta. Aika oli kuitenkin ajamassa Kurnassista ohi, ja Israel luopui tyypistä vuonna 2004. F-4:llä oli tärkeä osuus ainakin sodan loppuvaiheessa, kun Iran iski Persianlahdella irakilaista raakaöljyä ulkomaille kuljettaneita tankkereita vastaan. Jom Kippurin aikana tuhoutui noin sata Israelin lentokonetta maan antamien tietojen mukaan. Poissa oli nykyään hieman länsimediassakin vallitseva vaikutelma siitä, että maatansa puolustavan osapuolen hyökkäykset vihollismaiden alueille olisivat jotenkin poliittisesti epäkorrekteja. 76 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III nyttä 28:aa egyptiläistä MiG-21ja MiG17-konetta ja ampuivat virallisen version mukaan seitsemän alas. Kaikkiaan Israelilla oli 286 F-4-konetta, mukaan lukien 12 RF-4E-tiedusteluversiota, mikä teki siitä lukumääriltään merkittävimmän tyypin ulkomaisen käyttäjän. Iran oli tuohon aikaan tärkeä Neuvostoliiton valtapyrkimysten patoaja Lähi-idässä. Iran Yhdysvallat toimitti silloiselle liittolaiselleen Iranille vuodesta 1968 alkaen kaikkiaan 225 F-4-konetta, joista 16 oli RF-4C:tä. Viimeiset käyttäjät Tänään F-4 on edelleen Iranin ilmavoimien palveluskäytössä. Iran oli ajanut itsensä nurkkaan ja menettänyt liittolaisensa Yhdysvallat. Iran onnistui pitämään lentokalustonsa lentoja taistelukelpoisena osin neuvostoja kiinalaisvalmisteisten varaosien avulla, ja osin myös CIA:n ja Israelin salaisella tuella, väitetään. Niin ikään F-4 on käytössä vielä Turkin, Kreikan ja Etelä-Korean ilmavoimilF-4 on käytössä vielä Turkin, Kreikan ja Etelä-Korean ilmavoimilla.. Toisin kuin kuusi vuotta aiemmassa sodassa Israelin ilmavoimat iski nyt voimakkaasti ilmapuolustettuja kohteita vastaan. Kymmenen vuotta kestäneen sodan aikana osapuolet kävivät ajoittain aktiivisia ilmasotatoimiakin, Iran amerikkalaisvalmisteisilla F-14 Tomcat-, F-4ja F-5 Tiger -kalustolla, Irak neuvostoliittolaisilla MiG:llä ja Suhoilla ja ranskalaisilla Mirageilla. Iranin vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen jälkeen vuonna 1980 Neuvostoliiton liittolainen Irak hyökkäsi Iraniin estääkseen vallankumouksen leviämisen. 1980-luvulla Israel ryhtyi modifioimaan F-4-koneitaan Kurnass 2000 -projektissa. Sama jatkui, ja kaikkiaan israelilaiset hävittäjät ampuivat vajaan kolmen viikon sodan aikana alas lähteestä riippuen vajaat 300 lentokonetta. Erityisen tehokas oli 2K12 Kub (Nato-koodi SA-6 Gainful) -alueilmatorjuntaohjusjärjestelmä, joka esiintyi sodassa ensimmäistä kertaa Varsovan liiton maiden ulkopuolella ja jonka ominaisuudet eivät olleet etukäteen vastapuolen tiedossa. 1970-luvun puolivälin jälkeen Yhdysvallat toimitti Israelille F-4:ää ilmataistelukapasiteetiltaan oleellisesti parempia McDonnell Douglas F-15 Eagleja General Dynamics F-16 Falcon -hävittäjiä, jotka korvasivat F-4:t ilmaherruustehtävissä. Näissä ilmahyökkäyksissä F-4:n tärkeimpänä aseena olivat niin ikään amerikkalaisvalmisteiset AGM-65 Maverick -ilmasta maahan -ohjukset. Arabimaat ilmoittivat pyyhkäisseensä taivaalta alas pitkälti 400 sinitähtistä lentokonetta. F-4:n tilille näistä tuli noin sata. F-14 Tomcat oli sodan menestyksekkäin ilmaherruushävittäjä. Parannukset kohdistuivat elektroniikkaan ja avioniikkaan. Noin 50–70 koneen arvioidaan olevan taistelukelpoisia. Osansa Iranin ja Irakin pitkäksi venyneessä sodassa oli varmasti maiden välisillä jo pitkään vallinneilla rajakiistoillakin. F-4 jatkoi kuitenkin hävittäjäpommittajana, ja sillä oli tärkeä osuus vuoden 1982 Syyrian vastaisessa Libanonin alueella käydyssä sodassa
. 77 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III F-4D F-4E F-4G F-4K / FG.1 Palveluskäyttöön 1966 1968 1978 1968 Moottorit, työntövoima ilman jälkipolttoa tai jälkipoltolla (kN) 2 x GE J79 GE-15, 2 x 48,49 tai 2 x 75,62 2 x GE J79 GE-17A, 2 x 52,53 / 2 x 79,62 2 x RR Spey 203, 2 x 54 / 2 x 91 Pituus (m) 17,8 19,2 17,5 Kärkiväli (m) 11,7 Siipipinta-ala (m2) 49,2 Tyhjäpaino (kg) 13 140 13 760 13 300 14 060 Maksimi starttipaino (kg) 26 900 28 000 28 300 25 400 Huippunopeus (km/h) 2 390 2 300 2 230 Nousukyky (m/min) 8 500 9 700 Lakikorkeus (m) 18 100 18 900 18 900 Toimintasäde (km) 1 350 1 150 950 Aseistus 4 x AIM-7 • 4 x AIM-9 tai AIM-4 4 x AIM-7 • 4 x AIM-9 1 x M61 kuusiputkinen 20 mm:n tykki johon 640 kranaattia 4 x AGM-88 HARM tai AGM-78 Standard tai AGM48 Shrike 4 x Sky Flash tai AIM-7 4 x AIM-9 Asekuorma noin 8 400 kiloa Eräiden F-4-versioiden teknisiä tietoja Huom. Vaikka hävittäjä ei palvelusaikanaan tarjonnut synkronoidun konekiväärin, suihkumoottorin, aktiivisen tutkaohjuksen taikka häivetekniikan kaltaisia käänteentekeviä ilmataisteluinnovaatioita, on se merkityksensä ja sotamenestyksensä puolesta taatusti ansainnut paikkansa ilmasotahistorian merkittävien hävittäjien joukossa. Kaikkiaan F-4:ää valmistettiin vuoteen 1981 saakka hieman vajaat 5 200 kappaletta. la. Turkki on tilannut Israel Military Industriesilta omien Phantomiensa modernisointiurakan, joka kohdistuu avioniikkaan ja ohjaamojärjestelyihin. Tosin Kreikka on modifioinut saksalaisen yrityksen kanssa yhteistyössä omiin koneisiinsa muun muassa AIM-120-ohjusten käyttömahdollisuuden. 1) Lähteissä on melko paljon eri tietoja koskien varsinkin nousukykyä ja toimintasädettä. 2) Toimintasäteet on ilmoitettu Combat radius -tyyppisinä eli noiden etäisyyksien päähän hävittäjä voi lentää, taistella ja palata kotiin. Sivuperäsimessä on juhlamer kinnät hävittäjän 60 vuoden palveluksen johdosta, ensilennosta 1958 laskettuna.. Turkin ilmavoimien F-4 Phantom RIAT-lentonäytöksen maanäyttelyssä Britannian Fairfordissa heinäkuussa 2019. Modernisoitu versio tunnetaan nimellä F-4 Terminator 2020, ja sen on tarkoitus olla operatiivisessa käytössä ainakin 2030-luvulle saakka. Aiemmin mainittujen lisäksi F-4:llä lensivät myös Australia, Egypti ja Espanja. Yksisuuntainen siirtolentotoimintamatka lisäpolttoainesäiliöillä oli noin 3 700–4 000 km. Vaikuttaa siltä, että joillakin välitöntä taisteluvalmiutta vaativilla ilmavoimilla ei ole syytä luopua lentokoneista, joiden taistelukyky ei ole enää nykystandardeilla huippuluokkaa
W ES T/ U .S N A VA L IN ST IT U TE. 78 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III PH IL IP E
Kerrassaan mahtava sää ilmahyökkäyksille! Tonkininlahdella purjehti amerikkalainen risteilijä USS Chicago, radiokutsunimeltään Red Crown, ja sen tehtävänä oli elektronisen tiedustelun luoman ilmatilannekuvan luominen ja tilanneilmoitusten ja varoitusten anta. Luutnantti Curtis Dose kaartaa F-4:nsä lentotukialus USS Constellationin finaaliin ammuttuaan hetki sitten alas MiG-21:n Kepin lentotukikohdan liepeillä 10.5.1972. USA:n johto oli sitoutunut irtautumaan Vietnamin sodasta ja vähentänyt joukkojaan maassa vuoden 1969 yli puolen miljoonan maksimista noin 90 000:een. Kyseessä oli ensimmäinen kerta maiden 18 vuotta kestäneen vastakkainasettelun aikana, kun pohjoinen hyökkäsi etelään voimalla, avoimen sodan menetelmillä ja vakinaisella armeijalla. Philip E. . Linebacker Linebacker alkoi 9.5., kun laivaston ilmavoimat miinoitti Haiphongin sataman sisääntulon. Aikaisempi vihanpito oli ollut enemmänkin sissisodankäyntiä, ajoittain toki kiivastakin. Ensimmäisenä Pohjois-Vietnamin ilmatilaan tunkeutui ilmavoimien RF-4C-tiedustelukone, jolla oli säätiedustelutehtävä. Tätä varten Yhdysvaltain ilmavoimat keskitti Thaimaahan, Etelä-Vietnamiin ja Guamille kaikkiaan noin 530 taistelulentokonetta, joista lukumääräisesti tärkeimpänä noin 300 kappaletta F-4 Phantomia. Yhdysvaltain joukoilla oli vuonna 1972 pysyväismääräys olla osallistumatta taisteluihin muuten kuin suoran hyökkäyksen kohteeksi joutuessaan. Varsinaiset ilmahyökkäykset alkoivat 10.5. Se aloitti pommitusoperaatio Linebackerin, jonka päätavoite oli Pohjois-Vietnamin etelään hyökkäävän armeijan logistiikan lamauttaminen. Loput olivat tyyppiä MiG-19, -17 ja -15, joista viimeksi mainittuja käytettiin vain koulutukseen. Niillä oli yhteensä noin 250 lentokonetta, muun muassa kuusi laivueellista eli noin 70 F-4-konetta. Maalla oli noin 35 ilmatorjuntaohjusyksikköä, joita siirreltiin aktiivisesti noin 200 valmistellun tuliasema-alueen välillä. Havainto oli: kirkasta säätä kohdealueilla. SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III 79 E telä-Vietnamin osin korruption vaivaama armeija vetäytyi. Merivoimien USS Constellation-, USS Kitty Hawkja USS Coral Sea -lentotukialukset purjehtivat Tonkininlahdella iskuetäisyydellä Pohjois-Vietnamista. Miinat oli säädetty aktivoitumaan 11.5., ja Yhdysvallat julisti Pohjois-Vietnamin rannikon miinavaaralliseksi alueeksi tuosta päivästä lähtien. TULTA VIETNAMIN TAIVAALLA Toukokuun 10. Tuolloin ensimmäiset operaatioalueelle lentäneet amerikkalaislentokoneet olivat Thaimaasta, Etelä-Vietnamista ja Okinawalta varhain aamulla startanneita yksittäisiä elektronisen tiedustelun koneita, jotka tekivät Tonkininlahden ja pohjoisen Laosin ylle valvontalennon, jonka aikana myös nuuskittiin Pohjois-Vietnamin käyttämiä tutkaja radiotaajuuksia. Westin maalaus. Yhdysvaltojen tiedustelu arvioi Pohjois-Vietnamilla olevan noin 200 hävittäjää, joista noin 75 MiG-21-koneita. päivänä 1972 oli Pohjois-Vietnamin pääsiäishyökkäys Etelä-Vietnamiin ollut käynnissä puolisentoista kuukautta. Ilmatorjuntatykkejä arvioitiin olevan yli 3 000, kaliiperiltaan ne olivat 23, 37, 57, 85 ja 100 mm. Teoksen alkuperäinen nimi on Silverkite 211, mikä oli Dosen radiokutsu. TEKSTI: TIMO SÄYRINEN, KOMENTAJAKAPTEENI EVP. Mutta Yhdysvalloilla ei ollut aikomus hylätä liittolaistaan – tästä asiasta joillakin etelävietnamilaisilla saattoi parin vuoden päästä olla eri näkemys
Ohjussotaa taivaalla Seuraavan hyökkäyskierroksen teki ilmavoimat. Aamukahdeksasta lähtien kukin amerikkalainen lentotukialus puski ilmaan 33 lentokoneen vahvuisen hyökkäysosaston. Jälkimmäinen hoidettiin puheradiolla: tuohon aikaan ei tekniikka vielä mahdollistanut tilannekuvan siirtoa lentokoneiden kojelautojen näytöille. Yksi amerikkalaismuodostelma päätyi ilmataisteluun neljää MiG-21:tä vastaan Hanoin länsipuolella. Tilanne oli nokat vastakkain. Kaksi F-4:ää saapuivat vihollistukikohdan alueelle juuri, kun kaksi MiG-21-konetta oli nousemassa kiitoradalta partiotai torjuntalennolle. Niiden kokoonpanot olivat identtiset: 16 varsinaisiin pommituskohteisiin iskevää rynnäkkökonetta aseistettuina vapaasti putoavilla pommeilla ja 17 suojaavaa ja tukevaa lentokonetta, jotka olivat hävittäjiä, rypälepommeilla ja tutkaan hakeutuvilla ohjuksilla aseistettuja ilmapuolustuksen lamauttamiskoneita, yksi tiedustelukone ja tankkeri/elso-kone. Kolme sai teknisen häiriön: yksi ei irronnut ripustimesta, toisen moottori ei käynnistynyt, ja kolmas len. He keskeyttivät takaaajokaarron ja väänsivät koneensa uutta uhkaa kohti. Thaimaassa sijaitsevista lentotukikohdista starttasi 120 lentokonetta: F-4-hävittäjiä, F-105-ilmapuolustuksen lamautuskoneita, laserja televisio-ohjattavilla pommeilla ja vapaasti putoavilla pommeilla aseistettuja F-4-koneita, elso-koneita, tiedustelukoneita, tankkereita ja pelastushelikoptereita. Niiden joukossa oli sotaan osallistumattomien maiden aluksia, muun muassa neuvostoliittolaisia, ja Yhdysvallat ei halunnut kärjistää sotaa. Yksi sai toimintahäiriön eikä irronnut ripustimesta. Ilmataistelu oli kestänyt vihollishavainnosta lähtien alle minuutin. Amerikkalaisten tappioiksi päivän ensimmäisessä hyökkäyksessä jäi yksi ilmatorjuntaohjuksen lähiosumasta vaurioitunut tiedustelukone. Kepin tukikohtaan hyökänneet amerikkalaislentäjät saivat todennäköisesti esimiehiltään satikutia muodostelmasta irtautumisen ja etukäteen suunnittelemattoman hyökkäyksen takia. Amerikkalaiset laukaisivat seitsemän Sidewinder-ohjusta MiG:ien perään. 80 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III minen lentoyksiköille. Kohti Haiphongia Hyökkäysmuodostelmat lensivät kohti Haiphongia kymmenen minuutin aikaeli 60 mailin etäisyysporrastuksella. F-4:t seurasivat perässä. Amerikkalaisten tutkahäirintä esti ilmatorjunnan kunnolliset maalinlukitukset, ja amerikkalaiset rynnäkkökoneet rusikoivat ilmatorjunnan asemia. Viisi meni ohi, ja ainakin kaksi räjähti kukkuloiden huipuilla. Sen sijaan satamassa lastejaan purkavat alukset oli rauhoitettu. Yksi osui maaliinsa, ja MiG katosi keltahehkuiseen leimahdukseen. Ilmataistelu Eräs USS Constellationin muodostelman hävittäjäsuojausosastoon kuulunut F-4 Phantom -pilotti oli päättänyt iskeä pohjoisvietnamilaisten lentokoneiden kimppuun pienenkin tilaisuuden saatuaan, koska hänen Vietnaminkomennuksensa oli päättymässä ilman ensimmäistäkään ilmataistelukosketusta. Varsinaiset pommitusosastot iskivät kohteisiinsa: Haiphongin öljyvarastoihin, ratapihalle ja erääseen Hanoin suunnassa sijaitsevaan siltaan. Hävittäjäparit sujahtivat toistensa ohitse, minkä jälkeen amerikkalaiset irtautuivat kohti lentotukialustansa. Pohjoisvietnamilaisten lennonjohto varoitti MiG-hävittäjiä, jotka irrottivat välittömästi lisäpolttoainesäiliönsä ja väistivät kaartamalla pinnoissa tiukasti vasempaan. F-4-koneita starttivalmisteluissa USS Midwayllä Tonkininlahdella, 22.5.1972.. Saatuaan Red Crownin ilmoituksen vihollishävittäjistä hän kaarsi siipimiehensä kanssa kohti Kepin lentotukikohtaa. Amerikkalaiset laukaisivat viisi Sparrow-ilmataisteluohjusta. Ensimmäisinä paineli hävittäjäpyyhkäisy, 16 F-4:ää. Ensimmäinen hyökkäyskierros ei saanut vastaansa pohjoisvietnamilaisia hävittäjiä, mutta puolustajan ilmatorjunta taisteli. Valkotähtisten lentokoneiden tutkavaroittimet napsahtelivat ja vinkuivat, kun yhä useamman pohjoisvietnamilaisen ilmavalvontaja maalinosoitustutkan säteet osuivat niihin. F-4:t iskivät kiinni. Sitten amerikkalaiset havaitsivat oikealta lähestyvän kaksi uutta MiG-konetta hieman itseänsä korkeammalla
Käytävän alueella tutkaan perustuva tilannekuvan muodostus ja maalinosoitus estyi tai vähintään vaikeutui oleellisesti. 81 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III . Mutta kaksi toimi. Sitten osapuolet lensivät toistensa ohi ja alkoivat vääntää kaartotaistelua. si jonnekin kauas aiotun maalinsa suunnasta. Seuraavaksi kahdeksan F-4:ää loi joidenkin kymmenien kilometrien mittaisen pohjoiseteläsuuntaisen tutkahäirintäkäytävän Hanoin eteläpuolelle pudottamalla ilmaan tonnikaupalla alumiinisilppua. Kolmas aalto Lentotukialukset lähettivät puolen päivän aikoihin ilmaan päivän kolmannen ja merivoimien toisen hyökkäysmuodostelman: lentotukialusten lento-osastojen tehtävänä oli pommittaa maan tasalle Haiphongin ja Hanoin puolivälissä sijaitsevan Hai Duongin rautatieasema ja ratapiha ja tuhota Hai Duongin 11 ilmavoittoa vaati 37 ohjuslaukaisua.. Hydrauliikkajärjestelmä tuhoutui, eivätkä hävittäjän ohjainpinnat enää liikkuneet. Yksi F-4 päätyi MiG:n tähtäimiin ja syöksyi maahan miehistön kaatuessa. Miehistö poistui hävittäjästään heittoistuimilla, ja F-4 rysähti tonttiin. Silta jäi pystyyn mutta sai sellaisia vaurioita, että polkupyörää raskaammilla ajoneuvoilla ei voinut siltaa ylittää pariin kuukauteen. Hanoin länsipuolella ainakin kaksi MiG-19:ää hyökkäsi kotiin palaavan F-4-muodostelman kimppuun. Hieman kello kymmenen jälkeen 16 F-4:ää lähestyi silppukäytävää pitkin. Neljä ensimmäistä pudotti etelän suunnasta loivassa syöksyssä kahdeksan televisio-ohjattavaa pommia. Sinä päivänä Pohjois-Vietnamin matalaväijytystaktiikka saavutti jonkun verran menestystä. Pisteenä i:n päälle pommikuormista vapautuneet F-4:t painelivat matalalla korkeudella ääntä nopeammin Hanoin ylitse särkien mahdollisesti muutaman ikkunan. Jotkut amerikkalaiset lentäjät havaitsivat alhaalta nousseet MiG:t, mutta radioon karjutut varoitukset olivat myöhässä. Hetken päästä toinen 16 F-4:n osasto pommitti Hanoissa sijaitsevaa Yen Vienin ratapihaa. Vaikka vietnamilaiset huolsivat joukkoja jopa polkupyörillä, jäi raskas huolto nyt sillan taakse. Liipaisimen painallus, ja Sparrow pudotti MiG:n taivaalta. Tempun tarkoitus oli kohottaa Hanoi Hiltoniksi kutsutussa sotilasvankilassa viruvien amerikkalaisten sotavankien moraalia. MiG-19:n 30 millin kranaatit osuivat toiseen äsken ilmavoiton saaneeseen F-4:ään. Ne menivät kaikki ohi ja räjähtivät sillan ympärillä joessa. Amerikkalaiset eivät seuranneet, koska polttoaine alkoi olla vähissä. Silppuhäirintä vaikutti jopa parin tunnin ajan, niin kauan kesti koko silppupilven putoaminen maan pinnalle. Tällä kertaa usea pommi osui kohteeseen. Peliin nousi lisäksi kaksi MiG-19:ää, jotka olivat olleet väijytysasemissa matalalla. Muutama ohjus laukaistiin puolin ja toisin, mutta ne eivät osuneet aiottuihin kohteisiinsa. Doumerin mukaan nimetty Hanoin itäpuolella sijaitseva Punaisenjoen ylittävä rautatieja maantiesilta oli ilmavoimien hyökkäysosaston pääkohde. Hyökkäysosastoihin kuuluneet lentokoneet palailivat Thaimaan suuntaan, mutta niiden taistelu ei ollut ihan vielä ohi. Ilmataisteluun liittyi kohta useita hävittäjiä lisää kummaltakin osapuolelta. Laserohjattavilla pommeilla aseistetut F-4:t kaarsivat idän kautta ja hyökkäsivät sillan suuntaisesti. USS Constellation. Kaksi räjähdystä taivaalla tarkoitti yhtä monen MiG:n tuhoutumista. Muutamaa sekuntia myöhemmin yksi F-4 pääsi yhden MiG-21:n taakse. Häirintätehoa paransivat lännempänä lentäneiden F-105-koneiden aktiiviset häirintälähettimet. Doumerin silta Paul Doumer oli Ranskan Indokiinan kenraalikuvernööri 1897–1902 ja Ranskan presidentti 1931–1932 kunnes eräs venäläinen emigrantti ampui hänet. Yksi F-4 laukaisi kolme ilmataisteluohjusta MiG:ä kohti, mutta tämä väisti ne, ja vietnamilaiset irtautuivat taistelukosketuksesta
Hyökkäysosastojen kokoonpano vastasi aamun ensimmäisiä osastoja. Amerikkalaiset pommittivat menestyksekkäästi kohteitaan. Polttoaine ja ohjukset olivat vähissä, ja kohteetkin oli pommitettu, joten amerikkalaiset irtautuivat etelän suuntaan yksittäin ja parin lentokoneen muodostelmissa. Miehistöjen jäsenistä neljä kaatui, yksi joutui sotavangiksi ja kolme pelastettiin helikoptereilla, yksi heistä pakoili 23 päivää Pohjois-Vietnamin alueella. Salamander Books, 1983. ”He priorisoivat selviytymisensä alas ammuttuja lentokoneita tärkeämmäksi”, luonnehti eräs amerikkalainen lentäjä myöhemmin. Greenhill Books, 1991. Amerikkalaiset havaitsivat muutamien alas ampumiensa MiG-lentäjien pelastautuneen laskuvarjoilla. Tuohon aikaan lentokoneita vastaan tarkoitettujen ohjusten ja asejärjestelmien tekninen luotettavuus, liikehtimiskyky ja häirinnänsieto jäivät kauaksi nykystandardeista. Neljä amerikkalaista lentokonetta, kaikki F-4-koneita, jäi palaamatta tukikohtiinsa tai aluksilleen, ja yksi todettiin laskun jälkeen korjauskelvottomaksi. Seuranneessa viitisen minuuttia kestäneessä kaartotaistelussa F-4:t ampuivat Sidewinder-ohjuksilla alas kuusi MiG-17-konetta siitä huolimatta, että MiG-17 oli amerikkalaishävittäjää liikehtimiskykyisempi. He lensivät hieman yli 400 lentoa. Yhdysvaltain lentotukialuksilta starttasi iltapäivällä kello 15.00 aikoihin päivän viimeinen hyökkäyskierros. Donald, David & Lake, Jon: Encyclopedia of World Military Aircraft. Neljä MiG-21ja seitsemän MiG-17-konetta lensi tuona päivänä viimeiset lentonsa. Amerikkalaiset vastasivat laukaisemalla A-7-rynnäkkökoneista Shrike-tutkasäteilyyn hakeutuvia ohjuksia. Se aiheutti vakavaa tuhoa Pohjois-Vietnamin logistiikkainfralle, ja osin sen johdosta Pohjois-Vietnamin hyökkäys etelään hidastui ja pysähtyi ja Pohjois-Vietnam suostui rauhanneuvotteluihin. Joitakin minuutteja viimeisen Cunninghamin ja Driscollin ilmavoiton jälkeen ilmatorjuntaohjus vaurioitti heidän F-4-konettaan. Nyt kohteena olivat Haiphongin koillispuolella sijaitsevat Hon Gain ja Cam Phan pienehköt satamat ja alueella olleet varastot. Neljä MiG-21ja seitsemän MiG-17-konetta lensi tuona päivänä viimeiset lentonsa.. Kaikki tuhoutuivat ilmataisteluissa F-4:ää vastaan. 82 SUOMEN SOTILAAN HÄVITTÄJÄT III länsija itäpuolella sijainneita siltoja ja varastoja. Ethell, Jeffrey & Price, Alfred: One Day in a Long War. Berkley Book, 1991. Aerospace Publishing Ltd, 1997. Gunston, Bill & Spick, Mike: Modern Air Combat. Hewish, Mark & co: Air Forces of the World. Syynä oli väärä tunnistus – ei mitenkään harvinainen tilanne ilmasotahistoriassa – ja ehkä myöskin hävittäjälentäjän ylikorostunut into ilmavoittoihin, ei harvinaista sekään. Toukokuun 10. Amerikkalaiset saivat MiG:t hätisteltyä pois pommitusosaston kimpusta, mikä mahdollisti jälkimmäiselle enemmän tai vähemmän vapaan tehtävän suorituksen. Eivätkä amerikkalaistenkaan ilmataisteluohjukset ihmeaseita olleet: 11 ilmavoittoa vaati 37 ohjuslaukaisua. Kolmessa tapauksessa aseena oli Sparrow, kahdeksassa Sidewinder. Oma helikopteri poimi heidät merestä joitakin minuutteja myöhemmin. Aerospace Publishing Ltd. Pommitusoperaatio Linebacker kesti lokakuulle saakka. Pohjois-Vietnamin ilmatorjunta ampui sekaan ja pudotti taivaalta yhden F-4:n. Salamander Books, 1979. Pohjoisvietnamilaiset ampuivat amerikkalaisia ilmatorjuntaohjuksilla. Ne kariutuivat kuitenkin pian, ja seurauksena oli joulukuussa pommitusoperaatio Linebacker II. Havaitessaan olevansa ohjusammunnan kohteina pohjoisvietnamilaiset useimmiten sammuttivat it-tutkansa, mikä katkaisi maalinlukituksen sekä Shrikeilta että ilmatorjuntaohjuksilta. Aiheesta lisää: Bishop, Chris: The Aerospace Encyclopedia of Aerial Warfare, volume 2: 1945 to the present. Samoihin aikoihin vielä yksi MiG-17 syöksyi maahan F-4:n kanssa Hanoin liepeillä käydyn yksittäisen ilmataistelun seurauksena. Cunningham sai vedätettyä melkein ohjauskyvyttömän hävittäjän Tonkininlahden ylle, missä he poistuivat tuhoutuvasta hävittäjästään heittoistuimilla. PohjoisVietnamin ilmatorjunnalle aiheutetuista tappioista ei ole varmaa tietoa. Hyökkäystä vastaan Pohjois-Vietnamin ilmavoimat ei lähettänyt hävittäjiä. Kummankin osapuolen ohjusten teho olisi voinut olla parempi: amerikkalaiset havaitsivat yli sata ilmatorjuntaohjusten laukaisua, tuloksena yksi pudotettu F-4. Mutta se onkin jo toinen tarina. Mahdollisesti osa jäi havaitsematta. Nordeen, Lon: Fighters Over Israel. Ilmataisteluihin otti osaa amerikkalaisten havaintojen mukaan 41 Pohjois-Vietnamin hävittäjää. Näistä kaksi tuhoutui MiG19-koneiden alas ampumina, kahta haavoitti ilmatorjuntatuli, ja yhden pudotti ilmatorjuntaohjus. Sparrow ei osunut, mutta tapauksen sanottiin aiheuttaneen parin viikon päästä nyrkkitappelun Filippiineillä Cubi Pointin upseerikerholla. päivä 1972 oli koko Vietnamin sodan kiivain ilmataistelupäivä. He olivat ampuneet aikaisemmin alas kaksi vietnamilaista lentokonetta, joten päivän suoritus teki heistä ässiä, Yhdysvaltain ensimmäiset Vietnamin sodassa ja Yhdysvaltojen merivoimien toistaiseksi viimeiset. Ainoa ”ilmataistelu” sattui, kun F-4 laukaisi Sparrow-ilmataisteluohjuksen omaa A-7-rynnäkkökonetta kohti. Nyrkkitappelu kerholla Pohjois-Vetnamin ilmatila rauhoittui mutta vain parin tunnin ajaksi. Toinen irtautui kohti alusta vakavasti vaurioituneena. Viimeiset ässät Kuudesta alas ammutusta kolme tuli F4-miehistön luutnantti Randy Cunning hamin ja luutnantti Willie Driscollin tilille. Yhdentoista F-4:n muodostelma päätyi ilmataisteluun 20 pohjoisvietnamilaista hävittäjää vastaan Hai Duongin alueella
Suomen Sotilas on maamme suurin ja vanhin riippumaton sotilasaikakausjulkaisu. Soita tilaus (03) 4246 5334 Voit tilata myös sähköpostitse tilaajapalvelu@atex.com 100 vuotta Suomen Sotilasta Suomen sotilaille . Tilaa nyt Suomen Sotilas www.suomensotilas.fi RIIPPUMATON SOTILASAIKAKAUSJULKAISU VUODESTA 1919 • 3/2020 • 13,50 € HX-HANKE: 76 73 35 -2 00 3 PA L. V K O 20 20 -3 3 SUPER HORNET BREWSTER SUOMEN SUOJANA MARINE ALUTECH 100-VUOTIAS OLLI VUORIO PANDEMIA MUUTTAA MAAILMAA. Vuosikerta sisältää kuusi lehteä – yhteensä yli 500 sivua täyttä asiaa maanpuolustuksesta, sotataidosta, sotilastekniikasta ja sotahistoriasta
Til.no: 14-211 Hinta 5,50 F/A-18 HORNET -AVAINPERÄ Koko 13x3,5 cm. Lentokoneena Hornet on osoittautunut hyväksi ja luotettavaksi hävittäjäksi, jota on ollut mahdollista päivittää asejärjestelmien jatkuvasti kehittyessä. Til.no: 14-018 Hinta 5,50 F-35 SUOMI Ø 9 cm. Mukana jalusta. 100 % puuvillaa. Aukeava ohjaamo. Taustalla liimapinta. MiG-21ja Draken-hävittäjien korvaajaksi vuosina 1995–2000 käyttöön tullut F/A-18 Hornet vei Ilmavoimat ensimmäistä kertaa täysin ajanmukaiseen hävittäjäkalustoon. Koko 2,5 cm. Til.no: 14-159 Hinta 5,50 TOP GUN -AVAINPERÄ Koko 13 x 3,5 cm. Tukeva, kestävä muovimuki mukavalla muotoilulla, tilavuus 35 cl. Gildan Softstyle Ring Spun. Tilausnumero: 10-918 Hinta 12,F-35 Suomi muovimuki F-35 Suomi -kuvio mukin molemmilla puolilla.Tukeva muovimuki mukavalla muotoilulla, tilavuus 35 cl. Kiinnitys perhosklipsillä. 100 % puuvillaa. Koot: S, M, L, XL, XXL ja XXXL Tilausnumero: 65-135 Hinta 20,20,F/A-18 Hornet Suomen ilmavoimissa Jyrki Laukkanen. Kestää konepesun. Kajanuksenkatu 12, 00250 Helsinki. Tilausnro: 30-335 Hinta 6,Suomen Ilmavoimien Mersu 1/48 kokoon (pituus 18,7 cm). Tilausnro: 30-109 Hinta 6,LENTOMERKKI Korkeus 8 cm. Hornet tulee olemaan palveluksessa 2020-luvun loppuun asti, jolloin käyttöiäksi tulee noin 35 vuotta. (09) 449 801, e-mail: shop@aviationshop.fi Varastomyymälä avoinna: KE 17-19, LA 10-14 Verkkokaupassa noin 2.000 tuotetta: aviationshop.fi Postitse + postima ksu (Minimi tilaus 15,-) Ilmailun tavaratalo Suomen suurin valikoima kotimaisia ja ulkolaisia ilmailuja militarykirjoja, t-paitoja, lippiksiä, leluja, lennokkeja (myös balsa), kangasmerkkejä, avainperiä, valmiita metallija muovimalleja Lentomerkki muovimuki Suomen ilmavoimien lentomerkki 19181945 -kuvio mukin molemmilla puolilla. Taustalla liimapinta. Taustalla liimapinta. Koot: S, M, L, XL, XXL ja XXXL Tilausnumero: 65-311 Hinta 20,Suomen Sotilas Hävittäjät III_A4 22.7.2022 10.41 Sivu 1. HobbyMasterin tarkka metallimalli Messerschmitt Bf 109 G-6, MT-451. Tilausnumero: 57-198 Hinta 45,-ilmestyy 31.10.2022Tulossa Lentomerkki pinssi Laadukas stanssattu ja kovaemaloitu pinssi. Laskutelineet saa joko sisään tai ulos. Myös lento-ominaisuuksiltaan ja suoritusarvoiltaan se on vastannut odotuksia. 240 sivua, runsas värikuvitus. Tilauspuh. Tilausnro: 01-235 Hinta 19,TOP GUN t-paita Musta, Malfinin pehmeä paita. Tilausnumero: HA8753 Hinta 99,Mersu metallimalli 99 ,F-35A Finnish Air Force avainperä Brodeerattu avainperä. Tilausnumero: 01-918 Hinta 15,Aviation Shop kangasmerkkejä MESSERSCHMITT Bf 109 Ø 10 cm. Tilausnumero: 30-918 Hinta 6,MESSERSCHMITT BF 109 -AVAINPERÄ Koko 13x3,5 cm. Mustassa lahjaboxissa. Kestää konepesun. Koko 13 x 3,5 cm Tilausnro: 14-235 Hinta 5,50 F-35 Suomi t-paita Tumman harmaa meleerattu paita